Nyt on tullut jokin vaihe tässä lapsettomuudessa, jota ei ennen ole ollut. Sanalla sanoen kyllästyminen. En ole tännekään paljon kirjoitellut kun tuntuu ettei ole kerta kaikkiaan mitään uutta sanottavaa, enkä jaksa enää vatvoa samoja juttuja sen sadannen kerran. Tätä kyllästymistä on kestänyt jo jonkin aikaa ja huomaan sen vain lisääntyvän. Ennen tässä vaiheessa kiertoa (mahd. ov) on ollut fiilikset järjettömän korkealla mutta nyt on lähinnä sellainen vai niin-olo. Ajattelin, että kyllä se pakottava tarve tulla raskaaksi iskee kierron tässä vaiheessa mutta ei. Ei mitään sen suuntaista.
En ole paljon edes jaksanut ajatella mitään aiheeseen liittyvää. Tai sitten se johtuu siitä, että olen ajatellut jo niin paljon ks. aihetta näinä viimeisenä 4 vuotena, että raja tuli vastaan. Kai se on raja näköjään tälläkin asialla, lapsettomuudella. Vai olenko minä luovuttamassa? Väsynyt viimein taistelemaan sellaista asiaa vastaan, jota minä en voi voittaa? Suostunut tajuamaan, että tässä pelissä ei mitkään säännöt päde? Miksi taistella tuulimyllyjä vastaan kun voi istua maassa ja nauttia ilmasta, antaa tuulen sekoittaa tukkaa... Ei se niin kamalaa ole, jos kutrit eivät aina ole ojennuksessa...
Edes tuleva äitienpäivä ei ahdista. Ei koske minua, joten miksi välittäisin ja jos välitän niin sillä ajatuksella, että minä olen jo äiti. Olen äiti niille kahdelle pienelle, jotka eivät olleet tänne tarkoitetut. Vaikka syli on tyhjä niin sydän ei. Vaikka minua ei ole kukaan kutsumassa äidiksi niin sisimmässäni olen äiti. Minä tiedän sen ja se riittää.
"Anna tuulen puhdistaa..."
Kommentit