Näissä yleisissä juhlapyhissä on yksi huono puoli, näihin kerääntyy aina jotain sukujuhlia. Niin myös nyt. Ja sukujuhlissa on aina paikalla lapsiperheitä, raskaana olevia naisia ja loputonta puhetta aiheesta lapset. Ahdistaa jo nyt kun tiedän mitä hymistelyä se tulee osaltani olemaan ja pala kurkussa odottelua, koska joku pudottaa sen suurimman lapsipommin "No koskas teille tulee tämmöinen?".

Mitä siihen taas sanoisi. Vaisua hymyä ja jotain mutinaa... Yrität vain pitää itsesi kasassa. Tai. Onhan olemassa se toinenkin vaihtoehto, et yritäkään pitää itseäsi kasassa. Romahdat ja itket. Jos kerrankin sanoisi suoraan, ettei aavistustakaan koska "meille tulee tuollainen". Itse asiassa meillähän olisi jo "tuollainen". Hän olisi nyt reilun kuukauden ikäinen, jos olisimme saaneet hänet pitää. Mutta kun emme saaneet. Emmekä myöskään saaneet häntä, jonka oli määrä syntyä kesällä. Ei. Meillä ei ole aavistustakaan koska meille tuollainen tulee, jos tulee koskaan.

Niin, miksei voisi sanoa rehellisesti. Miksi sitä vaikenee ja on hiljaa? Siksi, koska minä en ainakaan ole vielä (jos koskaan) niin vahva, että pystyisin ottamaan ihmisten kommentit vastaan koskien keskenmenoja. Koskaan ei voi tietää mitä saa kuulla ja ikävä kyllä, suurin osa lähipiirin palautteesta on ollut iskuja vyön alle. Toki on mahdollista, että saisi osakseen myös aitoa välittämistä ja ymmärrystä. Vaikenemalla minä pois suljen tämän mahdollisuuden. Mutta näiden haavojen paraneminen on vielä niin vaiheessa ettei kannata tieten tahtoen sorkkia rupea.... Siksi minä jälleen kerran hymyilen ja vaikenen.