Jos lapsettomuudelle on olemassa jonkinlainen kaava, toimii se myös jonkinlaisena vaakana. Tässä on tullut punnittua jos jonkinlaista, lähinnä nyt ihmissuhteita.

Sukulaiset. Meillä kummallakaan ei ole kovin läheiset välit sukulaisiin. Minä olen kertonut asiasta vain siskolleni ja jälkeenpäin edelleen mietin mahtoiko olla sittenkään viisas ratkaisu. Meillä lapsuuden kodissa kaikki isot asiat ja ongelmat lakaistiin maton alle, niistä ei osattu tai kyetty puhumaan. Samaa mallia ole yrittänyt noudattaa elämässäni myöhemminkin ja saanut huomata miten epäpätevä ratkaisumalli se onkaan. Olen monta kertaa punninnut mielessä kertomista ja ns. kaapista ulos tuloa mutta tullut joka kerta samaan tulokseen: jos kolmeenkymmeneen vuoteen ei olla puhuttu asioista niin miksi aloittaa nytkään. Enkä koe edes sitä enää tarpeelliseksi. Minulla on oma elämä, oma perhe ja valinnan vapaus kenelle kerron mitä kerron.

Ystävät. Lapsettomuus laittaa myös puntaroimaan ystävyyssuhteita, kenelle jakaa tätä kaikkea, kenelle ei. Kaikki läheiset ystävämme tietävät km:noista. Olen kertonut heille kaiken heti ensimmäisestä plussasta lähtien. En ole vain yksinkertaiseti pystynyt pitämään sisälläni kaikkea sitä mitä on tapahtunut. Ja olen heille äärettömän kiitollinen kaikesta tuesta. Mutta täytyy myöntää, että osa suhteista alkaa väljähtyä. Huomaan etten jaksa pitää kaikkiin yhteyttä, ei vaan kertakaikkiaan kiinnosta. En tiedä keskittyykö sitä liikaa itseensä, kaikki pyörii vain oman lapsettoman navan ympärillä, vai keskittyykö sitä olennaiseen? Siis itseensä ja omaan hyvinvointiin. Välillä toivon, että minulta kysyttäisiin mitä oikeasti kuuluu. Miten olen jaksanut, miltä lapsettomuus ja km:t tuntuvat nyt.  Mutta toisaalta en kestä minkäänlaisia mielipiteitä ja auttamisyrityksiä. Kaikki tuntuu heti sellaiselta "mistä säkin mitään tiedät ---- älä sä tuu mua neuvomaan", ehkä siksi ettei lähipiirissä ole ketään kuka olisi jotunut käymään läpi samoja juttuja (paitsi yksi spesiaali ystävä joka varmasti tunnistat itsesi jos luet tätä :) ).

Parisuhde. Tässä on punnittu myös keskinäistä suhdetta. Kuka minä olen, kuka sinä olet. Keitä me olemme yhdessä, mitä me haluamme. Eräs ystäväni sanoi, kun kerroin hänelle km:jen aiheuttamasta kriisistä, että voihan tuo venettä keikuttaa muttei se tarkoita, että koko vene kaatuu. Vaikka rehellisesti sanottuna kyllä minä pahimman keikutuksen yhteydessä luulin, että kohta mennään paatin kanssa ympäri ja hukutaan molemmat. Ja siinä hetkessä tuntui maailman suurimmalta kliseeltä sanonta, että kriisit voivat yhdistää pariskuntaa. Mutta ehkä se hetki oli vielä liian aikainen arvioimaan lopputulosta. Tällä hetkellä näyttää tosiaan siltä ettei se vene kaatunut. En tiedä yhdistikö nuo koettelemukset meitä mutta eipä ne ainakaan eroittaneetkaan.

Minä. Kaikista eniten tässä on joutunut punnitsemaan omaa suhdetta itseensä. Kuka minä olen. Millainen olin ennen ja millainen olen nyt. Paljon pohtinut tuota EmmyAuroran Pahempi toistaan-mietintää. Siitä olen varma, että nämä kokemukset muuttavat minua mutta mihin suuntaan? Voiko nämä todella muuttaa ihmistä pahemmaksi. En kyllä koe olevani ainakaan parempi ihminen kuin ennen mutta ehkä aika näyttää lopullisen tuloksen. Ehkä siltä pahemmaksi muuttumiselta välttyy kun jaksaa taistella katkeruutta vastaa. Joka päivä. Ja minä yritän, en halua muuttua katkeraksi ämmäksi, jonka elämässä ei ole mitään muuta kuin lapsettomuuden musta aukko. Välillä mietin, että onko tämä oikeasti näin vaikeaa vain teenkö minä kaikesta tästä vain näin vaikeaa?

Kp 32.... eikä mitään ole tapahtunut. Mielikuvitus alkaa laukata.... mitäs jos testit vaan näytti väärin.... aargh....