Eilen illalla selailin Väestöliiton lähettämiä papereita. Pyysin miestä soittamaan sinne ja varaamaan itselleen aikaa, jotta varmasti saataisiin sperma-analyysin tulokset toukokuuksi kun meille on varattu aika. Ja siinä niitä papereita pyöritellessä asia tuntui täysin normaalilta. Reilu kuukausi sitten kun paperit tuli kotiin katsoin niitä nopeasti ja työnsin laatikkoon -poissa silmistä, poissa mielestä- periaatteella. Ne ahdisti, ne tuntui oudoilta ja pelottavilta. Mutta nyt ne tuntuivat aivan luonnollisilta, ei siis ahdistusta eikä epämääräistä kauhua. Tuntui aivan normaalilta puhua analyyseista ja tutkia hinnastoa, ihan kuin se olisi maailman tavallisin juttu! Ja niinhän se onkin, meille (ja valitettavan monelle muullekin). Alanko minä päästä sittenkin sinuiksi meidän lapsettomuuden kanssa? Ensi askeleita hyväksyntään olla lapseton?

Oloa varmasti myös helpotti se kun kysyin mieheltä mitä hän ajattelee, kun oli kovin vaitonainen. Työjuttuja? Ei. Vauvajuttuja? Joo. Että saadaanko me vauvaa, hän vastasi. Niinpä. Sitä kysymystä minäkin pyörittelen päässäni, jatkuvasti. Kiva oli kuulla etten ole yksin. Me emme nimittäin ole niitä pariskuntia jotka "osaavat keskustella avoimesti ja rakentavasti ja tukea toisiaan vaikeina aikoina". On tullut huomattua, että puheyhteys ei toimi hyvinäkään aikoina saatika huonoina. Mutta välillä sentään kohdataan ja saadaan sanotuksi toisillemme jollain tavalla, että samaan suntaan kuljetaan vaikkei matkalla aina paljon jutellakaan. Tavoite on siis edelleen sama, me tahdomme lapsen. Meidän lapsen. Ja molemmat olemme valmiita tekemään sen eteen aika paljon. Aika näyttää kuinka paljon se paljon tulee olemaan. Mutta juuri nyt on taas hetken helpompi hengittää.

Lisäys: tänään kp 15 eli kierron puoliväli eli mahdollinen ov eli järetön yritys eli Toivo :)