Kai se on taas tämä aika kuukaudesta, joka tuo mukanaan surun tuulen. Keho tuntuu muistavan ja vuoto muistuttaa ikävästi km:sta ja päivämäärä, eilen tasan 4kk sitten pikkuinen riistettiin minusta ulos kivulla ja tuskalla.
Radiossa puhuivat lemmikeistä, kuinka kuolleet kalat vedetään alas vessanpöntöstä. Niin kuin minun lapseni, minä ajattelin. Järkyttävää.... Sinne vain viemäriin, kuolleiden kalojen jatkoksi. Minun lapseni. En kyllä osaa sanoa mihin ne sitten paremmin kuuluisivat. Hautaan? Muutaman sentin mittaiset solumöykyt? Ja kuitenkin ne olivat jo he, lapset.
Välillä minä mietin surenko minä liikaa, otanko minä nämä asiat jotenkin liian vakavasti, liian tunteikkaasti. Ja yritän tolkuttaa itselleni, että jokainen saa surra omalla tavallaan, juuri niin paljon tai vähän miltä tuntuu. Ei ole mitään oikeaa tai väärää tapaa surra. Ei ole aikarajaa milloin pitää lopettaa. Onhan tässä jo eteenpäin menty. Mutta suru tulee kuin yllättävä vieras, lupaa kysymättä istuu olkapäälle. Ja ikävä.... ikävä....
Nuku pikkuinen, nuku tähti helmassa päivän paisteen.
Nuku pikkuinen, nuku lehti helmassa laakson varjojen.
Nuku pikkuinen, nuku virta helmassa meren tyrskyjen.
Nuku pikkuinen, nuku talvi helmassa kesän kukkien.
Kommentit