Kun luin itse nuo edelliset oivallukseni niin tuli sellainen olo, että "maassa olisi rauha ja ihmisillä hyvä tahto". Vaikka näin ei siis ole. Ei niin suurta valhetta etteikö totta toinen puoli..... Kyllä, edelleen seison oivallusteni takana mutta tuossa hyväksymisessä särähti jotain niin pahasti jopa omaan korvaani.

Periaatteessahan hyväksyminen menee noin, mutta käytännössä en minä sitä osaa. Pysty. Halua. Joku siinä on mikä tökkii ja pahasti.

Olen huomannut, että kaikin tavoin yritän siloitella mielessäni tätä tietä. Ei se nyt niin kamalaa ole olla lapseton..... Ei lapsettomuus meidän parisuhteeseen mitenkään vaikuta.... Ei tämä vaikuta minuun oikeastaan mitenkään..... Ihan jees. Ihan ok. Ei täs mitään.

Ja kuitenkin on kaikkea. Se on ihan helvetin kauhean kamalaa olla lapseton vasten omaa tahtoaan. Kyllä, se vaikuttaa meidän parisuhteeseemme enemmän kuin haluan ikinä itselleni myöntää.  Ja kyllä se vaikuttaa myös minuuteenkin. Etenkin juuri minuun vaimona, naisena, äitinä. Milloin minä vedän pään pensaasta ja myönnän, että tämä on vaikeaa? Yksi vaikeimmista asioista elämässä joita ole joutunut kohtaamaan. Ja myönnän sen, että tähän ongelmaan minulla ei ole ratkaisua.

"Päivällä esitän normaalii
ja leikin, et oon elämässä kii..."

PMMP: Niina