Työkaveri on saanut lapsenlapsen. Pari viikkoa sitten. Tytön. Niin pieni. Niin suloinen. Kuulemma.

Oltiin samaan aikaan raskaana tämän lapsen äidin kanssa. Toinen sai. Toinen ei. Ei tarvitse edes arvuutella kumpi minä olen näistä kahdesta.

Oliko tuo nyt edes yllätys. Johan se on nähty ja koettu. Ne on ne muut kun pyöräyttelee lapsosia 9 kk kuluttua. Ne kaikki muut, mutta en minä. En minä. Miksi? Mikä helvettti siinä on, että muilta tämä onnistuu. Lankeaa lapset eteen kuin manulle illallinen. Ja siinä se tuli, taas. Katkeruus. Miten siitäkin pääsisi yli, eroon. Niin kun tämä ei olisi jo tarpeeksi vaikeetaa muutenkin. Eikö suru, pettymys, viha riitä? Ei näköjään. Samaan kasaan vaan kaikki.

Helpottaako tämä ikinä? Ei siltä vaikuta. Pahemmaksi tuntuu käyvän mitä pidemmälle pimeään lapsettomuuden tunneliin käy askel.... Yksi ystävä sanoi, ettei kai tästä pääse yli ennen onnellista loppua. Niinpä. Toivottavasti edes silloin.