Ollut taas hieman kahtiajakoinen päivä. Aamulla näytti siltä kun olisi alkanut kuukautiset, päivällä ei, äsken joo, nyt taas ei....Yhtenä kysymysmerkkinä ollaan taas, että pitäisiköhän siirtää ensi maanantain jälkitarkastusaikaa. Huokaus.

Vaikka pitäis kai tähän olla jo tottunut, sahaamiseen. Sitä tämä elämä on ollut: raskaana, ei raskaana, raskaana, ei raskaana.... alkaa kuukautiset, ei ala, alkaa, ei ala.... Juupas, eipäs, juupas, eipäs.... Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki jne. jne. jne.

Aloin lukemaan Eve Hietamiehen Puolinainen-kirjaa. Tiedättehän? Oliko niitä nyt 9 keskenmenoa peräjälkeen ennen kuin sylliin asti saivat. Olen kirjan puolivälissä, km:ja takana tässä vaiheessa 4. Huhhuh. Kirja on kyllä hyvä, hyvin kirjoitettu. Sujuvaa tekstiä, huumoriakin, todenmakuista. Aluksi pelotti, että miten mahtaa oma mielenterveys kestää noin rankkaa aihetta. Alun jälkeen tuntui, etteihän täs mitään. Mukavaa luettavaa. Ja nyt taas, että ei juma. Pystyyköhän sitä loppuun asti lukemaan.

Ja tuosta aasinsilta siihen, että olen alkanut taas miettimään annanko mennä nämä meidän kaksi km:a huonon tuuriin piikkiin (mitä lääkärit, kätilöt ja terkat) hokee. Vai pitäiskö sittenkin mennä tutkimuksiin? Mitäs jos meissä onkin joku vika? Joku, jonka voisi korjata. Onko se nyt sittenkään niin normaalia, että pienet ihmeet vain lakkaa kasvamasta sisälläni? Juupas, eipäs, juupas...