Tänään taas parempi päivä. Miettinyt paljon noita siskon kommentteja (joita kuullut siis muiltakin). Eikä ne nyt hyvältä tunnu vieläkään muttei ne enää satukaan.

Tullut pohdinnoissani seuraavaan tulokseen...Surevaa ihmistä on vaikea kohdata, varsinkin läheistä. Kyllä sen huomaan itsestäänkin. Jos ystävällä menee huonosti niin jostain syystä alkaa laukoa itsekin noita hyvää tarkoittavia ihmetarinoita, asiasta kuin asiasta. Ehkä se läheisen suru on vain yksinkertaisesti sattuu liikaa itseenkin. Tuntee olonsa niin avuttomaksi toisen hädän ja tuskan rinnalla, tulee pakonomainen tarve auttaa toista. Keksiä mitä tahansa keinoja, sanoa mitä tahansa sanoja.

Mutta miksi se on niin vaikeaa vain pysähtyä. Olla hiljaa. Sanomatta mitään. Minulla on tällä hetkellä elämässäni yksi sellainen ihminen. Hänen kanssaan olemme itkeneet yhdessä tätä surua. Hän ei sano mitään, kuuntele kun minä puhun. Itkee kun minä itken. Toisin sanoen jakaa surua minun kanssani.

 Olen miettinyt paljon sanontaa: jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru on puoli surua. Mutta miksi minusta ei ole tuntunut siltä puolelta surulta vaikka olen puhunut ja kertonut surusta monille ystävilleni?  Siksi koska sitä ei ole jaettu. Suru on lakaistu syrjään niillä hyvää tarkoittavilla lauseilla, ihmetarinoilla. Kipeitä asioita on vaikea jakaa. Vain harvat meistä osaavat ja uskaltavat laittaa itsensä likoon kohtaamalla aidosti surevan ihmisen. Se vaatii rohkeutta.

Toivon, että jonain päivänä kun kohtaan surevan läheisin, osaisin olla se rohkea, se joka katsoo silmiin ja itkee. Hiljaa.