Kesällä 2008 pärähti elämäni ensimmäinen plussa mittariin. Puolentoista vuoden aktiivisen yrittämisen jälkeen, ihmetys on suunnatonta! Nytkö se tapahtui, nyt se on tässä.... luomuplussa. Ihmeellistä  Se voitonriemu, into, onni! Minä tein sen. Me teimme sen. Me saimme vihdoin nuo kaksi maagista viivaa piirtymään testitikkuun. Nuo kaksi viivaa, joita olimme yrittäneet kaikki nämä vuodet. Nuo kaksi viivaa, joita en uskonut koskaan näkeväni. Koska kyllä, usko horjui matkan varrella vaikkei toivosta luovuttu koskaan.

Samalla mielen valtasi pelko, epäilys, hätäännys, paniikki, epäusko. Ei voi olla totta. Miten tässä käy. Miten minä selviän. Miten me selviämme. Mitä tapahtuu seuraavaksi.I lmassa lievästi ilmaistuna hysteriaa.... ja sitä helpotusta. Minä tulin sittenkin raskaaksi. Me saamme vauvan. Talvivauvan...

Soitto yksityiselle gynekologille ja sain ajan seuraavaksi päiväksi. En voinut odottaa hetkeäkään enää, en sekuntiakaan. Tahdoin saada lääkäriltä varmistuksen, lääkäriltä "aamenen" asiaan. Gynekologin ensikommentti " no sinähän et kauaa odottanut kun jo nyt tulit", kun kerroin tehneeni testin edellisenä päivänä. "Minä olen odottanut jo ihan liian kauan" vastasin. Liian kauan, liian monta vuotta. 

Ultrassa ei näkynyt mitään. Mikä pettymys. En tiedä mitä kuvittelin, että siellä noilla viikoilla näkyisi jo joku. Joku eli meidän vauva. Lääkärin mukaan mitään ei vielä yleensä näykään näin aikaisin. Tai ehkä joillain, joillain ei. Käski tulla uudestaan parin viikon kuluttua asian varmistamiseksi. Kiitos ja näkemiin. Eli kotiin odottamaan. Odottamaan päivien kulumista. Toivomaan parasta. Pelkäämään pahinta. Ja odottavan aika on tunnetusti pitkä, hyvin pitkä...

Piinaavien päivien kuluttua oli toinen käynti yksityisellä. En edes muista nyt kuinka toiveikas olin, lähinnä pelko persuuksissa kuulemaan tuomiota. Jostain syystä pelkään aina sitä pahinta. Mitäs jos siellä ei nytkään näy mitään. Mitäs jos, jos, jos.... Mutta siellä näkyi. Jotain. Ruskuaispussi mutta ei havaintoa sikiöstä. Lääkärin tuomio: tuulimuna. Järkytys. Shokki. Ei voi olla totta. Kuulemma näillä viikoin alkion pitäisi näkyä. Varma lääkärikään ei ollut, mutta kertoi lääkkeellisestä tyhjennyksestä, kaavinnasta.... Lisää järkytystä, epäuskoa, vihaa. Miten lääkäri noin voi sanoa, ettei tiedä! Pitää tietää, minä haluan tietää. Lääkäri lupasi laittaa lähetteen sairaalan ultraan reilun viikon päähän. Siis lisää odottamista.... tunteiden vuoristorataa.... piinaavia päiviä...

Koitti sairaalan ultra. Jäykähkö naislääkäri tutki, ultrasi. Oli hiljaa... kunnes sanoi " täällä näkyy selvä sikiökaiku mutta ns. laiska syke. Voi enteillä keskenmenoa tai sitten tämä päättyy aivan normaaliin synnytykseen." Ja minä itkin. Onnesta, helpotuksesta, ilosta! Siinä se nyt oli, meidän vauva. Minun lapseni. Tuo vaalea häilyvä läiskä ruudulla. Olisin voinut maata siinä ultrattavana koko lopun ikäni. Ihmeellistä. Ja koska raskaus oli enemmän kuin toivottu, jäädään odottamaan. Taas.... Seuraava käynti 2 viikon päähän kontrolliin. Mielen myllerrys sen kuin jatkui ja kasvoi. Sitä onnea on vaikea kuvailla kun näkee ensimmäistä kertaa pienen elämän alun kasvavan sisällään. Se täytyy kokea.

Kontrolliultran päivä koitti. Takana iloa, onnea, uskoa, surua, pelkoa.... Ja jostain syystä varmuus siitä, että me emme koskaan saa tätä lasta. Aamulla laitoin hiukset,  meikkasin, puin hameen ja mietin miksi ihmeessä tällään itseni viimeisen päälle jonnekin sairaalan polille. Ja samassa ajatus, että laittavathan ihmiset itsenä näteiksi hautajaisiinkin. Kai minä nyt oman lapseni hautajaisiin voi pukeutua. Siis häh??? Mistä moiset ajatukset tulivat, en tiedä. Äidinvaistoko? Mutta ultrassa erittäin empaattinen lääkäri lausui ne kuuluisat sanat, joita varmasti kukaan ei halua kuulla "täällä ei nyt näytä hyvältä". Pikkuisen sykettä ei enää ollut, sikiökaikua ei havaittavissa. Rv 11 näytti kalenteri mutta papu vastasi kokoa rv 7  Itseasiassa hän oli hiukan pienempi kuin edellisellä kerralla, eli raskaus oli keskeytynyt melkein heti viime ultran jälkeen. Diagnoosi: keskeytynyt keskenmeno. Hoito: lääkkeellinen tyhjennys.