Mistä elämä alkaa? Mihin se päättyy? Alkaako elämä syntymästä. Voiko kuolla jos ei ole vielä syntynytkään. Voiko kuoleman jälkeen syntyä uudelleen.

Minä olen aina uskonut jonkinlaiseen jumalaan ja siihen ettei elämä lopu kuolemaan. Ajatus siitä, etten enää koskaan näkisi rakkaimpia ihmisiä tämän maallisen taipaleen jälkeen tuntuu tavattoman lohduttomalta. Kuvittelin myös joskus nuorempana, että jos jotain kauheaa ikinä tapahtuukaan, minun uskoni loppuu siihen. Mutta nyt olen huomannut ettei usko olekaan hävinnyt. Päinvastoin. Näiden kahden km:n jälkeen uskon ehkä lujemmin kuin koskaan. Koska se tuo lohtua. Koska kukaan ei voi todistaa etteikö kuoleman jälkeen ole elämää, minä lohdutan itseäni sillä. Sillä ajatuksella, että jonain päivänä minä vielä näen heidät. Minun pienet ihmeeni taivaassa. Ja vielä jonain päivänä me saamme olla yhdessä.

Toisen keskenmenon jälkeen mieheni sanoi kerran, että kaikki lapset pääsee suoraan taivaaseen. Ja nyt meidän lapsilla on siellä hauskaa keskenään. Se oli minusta kauniisti  sanottu. Tuntui niin surullista ja lohdullista samaan aikaan. Surulliselta, että heitä on siellä taivaassa jo kaksi. Kaksi. Ja lohdulliselta, että heillä on siellä isossa taivaassa toisensa.

Mutta mitäs jos heitä ei olekaan siellä kahta? Ei yhtään? Mitäs jos sielut vaeltavat. Mitäs jos meidän lapsemme on vielä tulossa. Emme me menettäneetkään häntä. Hän tulee vielä uudelleen, uudessa kehossa. Uudessa pienessä sydämessä. Uudessa pienessä ihmeessä, jonka saisimme syliin. Hänellä on ollut tähän mennessä vain huonoa onnea matkassa. Hän on tarttunut kiinni vialliseen kehoon, sydämeen joka ei jaksa perille asti. Ehkä ensi kerralla hän pääsee perille. Kotiin. Meidän lapsemme. Ehkä.