Sain juuri kuulla vauvauutisia sukulaisilta. Hänelle tulee nyt vauva, hänelle jolle ei koskaan pitänyt tulla lasta. Hänelle jolla ei ole ollut vauvakuumetta. Hänelle joka tapasi miehensä vuosi sitten. Elokuussa kuulemma syntyy....  Voi että. Ai kun kiva. Mitä siihen nyt sanois kun hengitys pysähtyy... sydän lakkaa lyömästä ja kyyneleet nousee silmiin  Miten voi SATTUA NÄIN PALJON!!!!!    Voin tuntea sen haavan avautuvan uudelleen, joka juuri ja juuri on peittynyt hentoon arpeen. Nyt se on revitty auki, vereslihalle asti. Ja veistä käänetty siinä haavassa luussa asti.

Minä en voi iloita toisen onnesta. En vaan voi!!! Tehköönkin se minusta vaikka kuinka itsekkään ihmisen tahansa. En pysty. En nyt. En, kun meidän ensimmäisen lapsen laskettuaika olisi ollut parin viikon kuluttua. En, kun meidän toinen lapsemme olisi syntynyt heinäkuussa  Niitä minä mietin, taas. Ja suren, suren, suren.... Lähteekö tämä suru minusta ikinä?

"Vierii kyynel, vierii toinen, vierii
silmistä vesi veden jälkeen
rinnoilta helmoille, helmoilta
joeksi ja joesta järveen
järvi syvä kuin synkin suru on
musta kuin yötaivas pimeä
Tuonelan koivut, lehdettömät
kuiskivat meidän kahden nimeä."

 Kotiteollisuus: Tuonelan Koivut