Sivukorvalla tänään kuulemani keskustelu kun eräs henkilö puhui puhelimessa: "Näin X:n äsken. Oli juu maha pystyssä, että kolmannen menivät tekemään. Pari kuukautta enää jäljellä. Niin ajatella. Minä en kyllä kolmatta tee, en ikinä. En varmasti tee. Aivan kauheeta ajatellakin, että olis taas joku lahkeessa roikkumassa. Just kun on saanut kaksi jo sen verran isoiksi. Taas siihen samaan rumbaan, aivan kamalaa. Miten joku viittii."

Ja minulla kiehui!! En tiedä oliko sappi vai mikä mutta veri kohisi korvissa. Siis lasten tekeminen!! Minun teki mieli karjua ääni käheäksi, että ettekö te jumakauta tajua ettei lapsia tehdä! Niitä saadaan, jos saadaan! Ja turha siinä tehdä mitään päätöksiä, ei se ole varmaa että kolmannen edes saisit vaikka haluaisit! Ettekö te nuijat tajua elämästä mitään!

Miksi jokainen kuultu lause, jokainen luettu sana lapsen "tekemisestä" on minulle kuin punainen vaate? Kaikki kuin piikki lihassa, sattuen, repien. Ja mitä minä oikein kuvittelen itsestäni. Että olen joku elämää suuremmin ja syvällisemmin ymmärtävä guru kun olen kokenut kaksi keskenmenoa?? Hah.

Loppuun pieni kevennys.....

Nainen ilmestyi valittamaan lääkärin vastaanotolle.
- Mikäs minua oikein vaivaa, kun sapettaa, vaikka se on jo leikattu pois?
- Ei se mikään ihme ole, sanoi tohtori. Kyllä minuakin joskus vituttaa, vaikkei minulla ole sitä koskaan ollutkaan.