Ajattelin ensin etten siirry uuteen blogiini ennen kuin talokaupat varmistuvat mutta jälleen kerran havahduin ottamaan yhdet yhtäläisyysmerkit pois. Uuden blogin haluan joka tapauksessa, kävi uuden kodin hankinnassa kuinka tahansa.

Siispä nöyrin ja kaunein kiitokseni kaikille Teille ihanille ihmisille, jotka olette vierailleet tässä blogissa. Te olette olleet valtava voimanlähde ja verraton vertaistuki keskenmenoista toipumiseeni. Nyt on aika kääntää uusi luku elämässä uuden blogin myötä. Ihanaa oli myös lukea kommenteistanne, että olette valmiita kulkemaan rinnallani myös jatkossa :) Minut löydätte nykyään täältä:

http://elonhetkia.vuodatus.net/

Haaveista on alettu tekemään totta! Omakotitalon myyjän kanssa pääsimme sopimukseen ja nykyinen rivitaloasuntomme on laitettu myyntiin. Eli enää on pieni mutka matkassa, ensin pitää myydä tämä nykyinen koti ennen kuin virallisesti talo on meidän! Mutta sen ei pitäisi olla temppu eikä mikään, nyt sormet ristissä täällä, että kaikki sujuisi loppuun asti hyvin. Olo on edelleen täysin epätodellinen, pieni mieli ei voi vielä käsittää, että kohta eräs unelma on toteunut :) Kaikki tuntuu olevan liian hyvää ollakseen totta ja silti kaikki on totta! (Nipistän itseäni varmuuden vuoksi ettei tämä ole vain unta...) =)

Samalla kun virittäydyn henkisesti uuteen kotiin ja alan irroittautua tästä asunnosta ja paikasta koen, että tämä blogi on tullut myös tiensä päähän. Aloittaessani pitämään tätä halusin antaa blogilleni nimeksi jotain, mikä paljastaa heti mistä on kyse. Siis keskenmenoista. Tänne kirjoittaminen on ollut eräs keino purkaa kaikkea sitä tuskaa mitkä keskenmenot ovat aiheuttaneet. Mutta nyt koen, että tämän blogin nimi on liian rajallinen. Elämään on tullut niin paljon muutakin sisältöä ja tunnen, että olen muutakin kuin vain keskenmenoja kokenut nainen. Ne tulevat toki aina olemaan eräs minua määrittävä piirre, mutta niitä piirteitä on muitakin.

Olen pohtinut tätä jo jonkin aikaa ja uuden kodin myötä se tunne on vain vahvistunut. Aivan alusta ei voi koskaan aloittaa elämäänsä mutta uuden suunnan voi ottaa koska tahansa. Ja nyt minä koen olevani valmis kääntämään tätä venettä uusille reiteille. Jääköön tämä blogi silti olemaan, vertaistueksi heille ketkä tänne eksyvät ja muistoksi meidän kahdelle pienelle ihmeellemme. Ja se paras osa tulee tässä, en minä kirjoittamista lopeta. Ette te minusta niin helpolla pääse ;) Mielessä muhii jo uusi ajatus uudesta blogista. Sen tulen toteuttamaan kun aika on kypsä... Siihen asti jatkan täällä.

Tässä eletään nyt jännittäviä aikoja. Elämässämme on myös toinenkin projekti eli omakotitalo ja miten se hankitaan. Siinä mielessä tämä projekti on helpompi, että tässä selviää puhtaasti rahalla. Kiikarissa on tällä hetkellä lupaava talo-ehdokas ja tänä iltana on tehtävä päätös: ota tai jätä. Vielä(kään) en tiedä kumman teen...

Se hyvä puoli tässä on, että se toinen projekti on jäänyt täysin taka-alalle. Energiaa ei kertakaikkiaan riitä molempiin. Tämä on myös ollut täysin tietoinen päätös ja toiminta. Olen km:jen jälkeen joutunut puntaroimaan elämää niin monelta kannalta uudestaan ja tullut siihen tunteeseen, että kävi lapsi-projektissa kuinka tahansa, minä haluan asua omakotitalossa kaikesta huolimatta. Taustalla tässä kummittelee joku vanha kuvitelma ydinperheestä; aviomies, talo, pari lasta, koira.... Ja nyt kun se kuvitelma elämän kolauksien myötä hajoaa palasiksi, tajuan etten halua heittää kaikkea pois yhdellä kertaa. Vaikka en lasta saisikaan se ei poista halua asua omassa talossa. Olen alkanut tässä pikku hiljaa oppia vetämään pois yhtäläisyysmerkkejä eri asioiden väliltä muutenkin. Nyt vasta huomaan miten rajoittunut maailmankatsomus minulla on ennen ollut, on tosin vieläkin, mutta ei sitä Roomaakaan päivässä rakennettu.

Ja tämä taka-alalla oleva projekti kyllä säilyy. Eläähän se mielessä koko ajan, ei siitä pääse mihinkään. Mutta sen rinnalle on tullut paljon muutakin elämää ja siitä olen ylpeä. Se vaatii paljon eikä ole ollut helppoa. Aina tulen vähätelleeksi itseäni ja yritän nyt päästä siitä eroon. Tai pikemminkin antamaan itse itselleni kunniaa ja arvostusta kun siihen koen olevan aihetta. Aihe voi olla pieni, mutta kun se huomaa tunne on suuri. Arvosta itseäsi. Joka päivä. Tänäänkin. 

Terveiset tuuli tuo haikaratohtorilta! Ajattelin ensin etten jaksa tänään vielä mitään kirjoittaa, mutta kirjoitetaan nyt kun kaikki on tuoreessa muistissa.

Ei ollut hukka reissu ja päälisin puolin jäi ihan hyvä maku. Meillä sattui olemaan oikein mukava naislääkäri, tuntui hyvin empaattiselta ja asiantuntevalta. Mukavaa saada välillä myönteinen kokemus lääkäristä, niitä kun ollut aika harvassa tähän asti.

Aloitetaan vaikka miehestä ja simpoista. Tulokset olivat lääkärin mukaan oikein hyvät. Muutamia arvoja: tilavuus 2,5 ml, tiheys 81 milj./ml, nopeasti liikkuvia suoria 46% , hitaasti liikkuvia kaartelevia 22%, epänormaaleja 88 %, muodoltaan normaaleja huimat 12% (lääkäri ei kuulemma koskaan ennen ole vastaanotollaan törmännyt näin hyvään tulokseen, on luullut ettei kukaan voi ylittää edes 10% alaviitearvoa) :), vasta-aineita 3% eli vähän.  Että miehen "kama" näyttäis olevan aika tykkiä! Kyllä noilla pitäisi vauva saada aikaiseksi. Eli vika ei luultavimmin ole hänessä ja tästä päästääkin siihen muttaan eli mutta.....

Mutta siis minä. Lääkäri oli hieman huolissaan limakalvon paksuudesta tai lähinnä sen ohuudesta. Epäili josko minulla munarakkula ei kypsy tai sitten tämä kierto on ollut vain huono ja ov ei ole tapahtunut. Otettiin pari verikoetta selventämään asiaa, tulokset saan parin viikon kuluttua. Suositteli hoidoista minulle kierron kartoitusta ja ehkä munajohtimien aukiolotutkimusta. Kuulemma joillekin joskus voi kaavinta ja tulehdukset aiheuttaa jotain häikkää ja tällä aukiolotutkimuksella saadaa ns. röörit auki ja monille jo yksistään se auttaa raskaaksi tuloon. Ja nuo kun saadaan selville niin ehkä tueksi lugesteroni-lääkitys. Mutta nämä tutkimukset tapahtuu kesän lopulla, ehkä, jos siis niihin haluamme mennä tai siis minä haluan.

Mitään syytä keskenmenoihin lääkäri ei osannut sanoa, se oli jo arvattavissakin. Kun kuulemma keskenmenot ovat niin yleisiä ja vasta kolmannen jälkeen aletaan tutkimaan..... Joojoo, on kuultu ennenkin. Tietysti halutessamme saamme nuo tutkimukset (kromosomi ja tukostaipumus) aiemminkin.

Muuten lääkäri kyllä otti huomioon myös aiemman sairashistoriani ja sen miksi minulle km:t eivät ole mikään leikin asia (joskaan ei kenellekään muullekaan), josta olin todella tyytyväinen. Hän osasi ottaa huomioon kokonaisuuden eikä pelkästään keskittynyt tähän lapsettomuuteen. Tai emmehän me itse asiassa ole heidän mittapuun mukaan lapsettomia kun kaksi raskautta on ollut. Toisaalta yhtään lasta, elävää, ei meillä ole... No niin tai näin. Apua kuitenkin sieltä saamme jatkossakin ja se tässä on tärkeintä.

Ovistikkuja ostin vastaanotosta, kuulemma niiden pitäisi olla luotettavia ja toimivia. Tämä lääkäri niitä suositteli ja ajattelin jos niillä saisin jotain tietoa mitä alakerrassa tapahtuu vai tapahtuuko mitään... Katsotaan nyt josko jaksan jo ensi kierrosta alkaa tikuttelemaan. Pikkasen huolestuttaa, että ovuloinko minä ollenkaan.... Tai no ainakin todistettavasti kaksi kertaa olen.

Vaan tulihan ne kyyneleet iltapäivällä autossa matkalla töistä kotiin. Kyllä se silti tuntuu, tiedättehän, siellä sydämen viimeisimmässä sopukassa, pimeimmässä nurkassa missä herra Pelko pitää majaa. Raottaa ovea ja kuiskaa hiljaa; Tuleeko tästä ikinä mitään...

"What does tomorrow want with me
What does it matter what I see
If I can't choose my own design
Tell me where do we draw the line"

Poets of the Fall: Where Do We Draw the Line

Ja siihen perään:

"I said baby don't worry
Life will carry
Just take it slowly

Cos the love you used to feel's still there, inside
It may be a faded photograph, but I know you care, so don't hide it
If you're scared, I'm here beside you,
If you get lost I'm here to guide you
and I'll give you peace when peace is fragile
Love is all the good in you
Love is peace when peace is fragile"

Poets of the Fall: Fragile

Kas siinäpä kysymys. Huomenna meillä on siis ensikäyntiaika Väestöliitolla. Epäilen kyllä vahvasti ettei huominen tuo tullessaan mitään, uutta ainakaan. Paitsi simppatulokset. Niiden pitäisi olla valmiit, mutta olemmeko me....  Tai minä kyllä ainakin alan olla jo aika ylikypsää kauraa tämän asian suhteen...

Mitään suurempaa urheilujuhlan tuntua ei ole ilmassa. Töissäkin sanoin, että joo tehdään noi hommat sitten huomen aamulla..... en edes heti muistanut etten ole aamusta paikalla. Kaskas. Aivan ihmeellistä minulta, joka suunnittelen ja muistan kaiken suunnilleen minuutin tarkkuudella.

Mieheltä kysyin, mitä hän on ajatellut tulevilta tutkimuksilta/hoidoilta ja tuttuun tapaa sain lyhyen ja ytimekkään vastauksen: en vielä mitään kun ei ole asiasta mitään kunnon tietoa, eiköhän se lääkäri sitten kerro mahdollisuuksista. Että näin. Ja juuri näin. Ihan turhaan tässä onkaan pähkäillä omassa pienessä kierossa mielessä mitään kun mistään (juurikaan) en tiedä mitään. Kyllä se huomenna selviää jos on selvitäkseen. Yritän pitää oman pääni kylmänä ja olla odottamatta mitään epärealistista lääkärin suhteen kuten, että hän ojentaisi takahuoneesta meille pienen käärön ja sanoisi, että tässä teille tämä lapsi, tätähän te tulitte täältä hakemaan! Voi kunpa se olisikin niin helppoa. No joo, ainahan sitä saa tietysti toivoa ;)

Tämä kierto on mennyt yllättävän kivuttomasti, kp 25 ja jo lähinnä odotan menkkojen alkamista. Aika maailman 7. ihme saisi olla jos olisin pieniinpäin, sen verran hiljaista on ollut kamarin puolella. Se huono puoli on, että kun kaksi kertaa on ollut raskaana niin sitä vaistonvaraisesti (tai pakonomaisesti kuitenkin...) etsii itsestään raskauden merkkejä kun tietää miltä se omassa kropassa tuntuu. Jokainen vihlaisu, nippaisu, turvotus, arkuus, herkkyys, väsymys.... Voisikohan sittenkin.... Ja tietää myös senkin, että ei. Ei tällä(kään) kertaa.

Toisaalta se tuo myös suuren helpotuksen. Ei mitään ikäviä raskausoireita, ei pelkoa ja jännitystä, että onkohan siellä sisuksissa sittenkään mitään elämää. Ja jos on niin kuinka kauan. Ei hermoja raastavaa ultran odotusta. Ei jatkuvaa epätietoisuudessa elämistä. Ja se sopii minulle paremmin kuin aikoihin! Ne pienet asiat tekevät tästäkin onnellisen ajan, kun tietää mitkä housut mahtuu jalkaa ensi kuussakin :) Ei tämä lapsettomuuskaan aina niin kamalaa ole. Tai vaikka ikävän ja vaikean asian kanssa joutuukin elämään niin ilo on silti sallittua. Ei ilo ja suru ole toisensa pois sulkevia, toinen kulkee toisessa kädessä ja toinen toisessa. Kuljetaan yhdessä kultaista laveaa keskitietä. Eikä pidetä kiirettä maaliin.

Nyt on tullut jokin vaihe tässä lapsettomuudessa, jota ei ennen ole ollut. Sanalla sanoen kyllästyminen. En ole tännekään paljon kirjoitellut kun tuntuu ettei ole kerta kaikkiaan mitään uutta sanottavaa, enkä jaksa enää vatvoa samoja juttuja sen sadannen kerran. Tätä kyllästymistä on kestänyt jo jonkin aikaa ja huomaan sen vain lisääntyvän. Ennen tässä vaiheessa kiertoa (mahd. ov) on ollut fiilikset järjettömän korkealla mutta nyt on lähinnä sellainen vai niin-olo. Ajattelin, että kyllä se pakottava tarve tulla raskaaksi iskee kierron tässä vaiheessa mutta ei. Ei mitään sen suuntaista.

En ole paljon edes jaksanut ajatella mitään aiheeseen liittyvää. Tai sitten se johtuu siitä, että olen ajatellut jo niin paljon ks. aihetta näinä viimeisenä 4 vuotena, että raja tuli vastaan. Kai se on raja näköjään tälläkin asialla, lapsettomuudella. Vai olenko minä luovuttamassa? Väsynyt viimein taistelemaan sellaista asiaa vastaan, jota minä en voi voittaa? Suostunut tajuamaan, että tässä pelissä ei mitkään säännöt päde? Miksi taistella tuulimyllyjä vastaan kun voi istua maassa ja nauttia ilmasta, antaa tuulen sekoittaa tukkaa... Ei se niin kamalaa ole, jos kutrit eivät aina ole ojennuksessa...

Edes tuleva äitienpäivä ei ahdista. Ei koske minua, joten miksi välittäisin ja jos välitän niin sillä ajatuksella, että minä olen jo äiti. Olen äiti niille kahdelle pienelle, jotka eivät olleet tänne tarkoitetut. Vaikka syli on tyhjä niin sydän ei. Vaikka minua ei ole kukaan kutsumassa äidiksi niin sisimmässäni olen äiti. Minä tiedän sen ja se riittää.

"Anna tuulen puhdistaa..."

Tehosekoitin: Maailma on sun

Helposti tulen kuvitelleeksi, että tänne kirjoittaessani kirjoitan vain itselleni. Ehkä siksi, että tästä on tullut paikka jonne voin purkaa mieltä myllertävät asiat ja saada ne siten, ainakin hetkeksi, pois ajatuksista. Mutta aika ajoin pysähdyn huomaamaan kuinka kävijälaskurissa lukema kasvaa.... täällähän käy muitakin! Täällä käyt juuri sinä ja juuri sinua haluan kiittää. Kiitos.

Lämmittää kovin mieltä huomata, että ehkä ajatuksissani on sittenkin jonkinmoista tolkkua kun vierailijoitakin blogissani käy. Kiitos myös teille kaikille ihanille ihmisille, jotka olette jättäneet kommentteja ja kannustavia sanoja. Niillä on kantava voima ja ne tulevat enemmän kuin tarpeeseen. *halaa kaikkia* Vertaistuen merkitystä on vaikea edes pukea sanoiksi, kuinka paljon se auttaa jaksamaan.

Ja jos et ole jättänyt vierailustasi kommenttia niin ymmärrän sen hyvin, mutta mielelläni haluaisin tietää sinusta. Miten olet vaikka eksynyt sivuilleni, koskettaako aihe sinua henkilökohtaisesti? Jotain pientä osviittaa siitä, ketä kaikkia siellä ruudun toisella puolella on

Tuo luin jostain naistenlehdestä jo vuosia sitten. Jutussa naishenkilö kertoi elämästään ja siitä, että tuo sanonta kuului isänsä vakiofraaseihin. Ja niin totta! Tuon kun aina muistaisi tällainen hätähousu.

Kp 2 tänään. Eivät muuttuneet kaksi miinusta plussaksi... Kyllähän me molemmat miehen kanssa sitä plussaa kuitenkin toivottiin, vaikka tässä nyt ollaankin niin kuin tämä olisi ollut parempi vaihtoehto. Huomasin vain eilen, että millainen "kaikki-heti-mulle-nyt"-tyyppi oikein olenkaan. Enkö tosiaan suo itselleni yhtään aikaa toipua km:noista. Vaan heti muka pitäisi olla uusi pulla uunissa. Kaavinnastakin on vasta aikaa hieman alle 3 kk! Ehkä kroppakaan ei ole mikään vauvantekokone vaan se tarvitsee aikaa toipua, mielestä puhumattakaan. Onhan se valtaisia mullistus ja muutos keholle ja mielelle kantaa sisällään uutta elämää. Ja kun se väkivalloin revitään sieltä ulos niin toipumiseen menee aikaa.

Tämän kun oivalsin olo muuttui taas hitusen paremmaksi. Itseäni soisin armahtavan hieman useimminkin. Taidan mennä sinne mättäälle nyt istumaan.... ;)

Jos lapsettomuudelle on olemassa jonkinlainen kaava, toimii se myös jonkinlaisena vaakana. Tässä on tullut punnittua jos jonkinlaista, lähinnä nyt ihmissuhteita.

Sukulaiset. Meillä kummallakaan ei ole kovin läheiset välit sukulaisiin. Minä olen kertonut asiasta vain siskolleni ja jälkeenpäin edelleen mietin mahtoiko olla sittenkään viisas ratkaisu. Meillä lapsuuden kodissa kaikki isot asiat ja ongelmat lakaistiin maton alle, niistä ei osattu tai kyetty puhumaan. Samaa mallia ole yrittänyt noudattaa elämässäni myöhemminkin ja saanut huomata miten epäpätevä ratkaisumalli se onkaan. Olen monta kertaa punninnut mielessä kertomista ja ns. kaapista ulos tuloa mutta tullut joka kerta samaan tulokseen: jos kolmeenkymmeneen vuoteen ei olla puhuttu asioista niin miksi aloittaa nytkään. Enkä koe edes sitä enää tarpeelliseksi. Minulla on oma elämä, oma perhe ja valinnan vapaus kenelle kerron mitä kerron.

Ystävät. Lapsettomuus laittaa myös puntaroimaan ystävyyssuhteita, kenelle jakaa tätä kaikkea, kenelle ei. Kaikki läheiset ystävämme tietävät km:noista. Olen kertonut heille kaiken heti ensimmäisestä plussasta lähtien. En ole vain yksinkertaiseti pystynyt pitämään sisälläni kaikkea sitä mitä on tapahtunut. Ja olen heille äärettömän kiitollinen kaikesta tuesta. Mutta täytyy myöntää, että osa suhteista alkaa väljähtyä. Huomaan etten jaksa pitää kaikkiin yhteyttä, ei vaan kertakaikkiaan kiinnosta. En tiedä keskittyykö sitä liikaa itseensä, kaikki pyörii vain oman lapsettoman navan ympärillä, vai keskittyykö sitä olennaiseen? Siis itseensä ja omaan hyvinvointiin. Välillä toivon, että minulta kysyttäisiin mitä oikeasti kuuluu. Miten olen jaksanut, miltä lapsettomuus ja km:t tuntuvat nyt.  Mutta toisaalta en kestä minkäänlaisia mielipiteitä ja auttamisyrityksiä. Kaikki tuntuu heti sellaiselta "mistä säkin mitään tiedät ---- älä sä tuu mua neuvomaan", ehkä siksi ettei lähipiirissä ole ketään kuka olisi jotunut käymään läpi samoja juttuja (paitsi yksi spesiaali ystävä joka varmasti tunnistat itsesi jos luet tätä :) ).

Parisuhde. Tässä on punnittu myös keskinäistä suhdetta. Kuka minä olen, kuka sinä olet. Keitä me olemme yhdessä, mitä me haluamme. Eräs ystäväni sanoi, kun kerroin hänelle km:jen aiheuttamasta kriisistä, että voihan tuo venettä keikuttaa muttei se tarkoita, että koko vene kaatuu. Vaikka rehellisesti sanottuna kyllä minä pahimman keikutuksen yhteydessä luulin, että kohta mennään paatin kanssa ympäri ja hukutaan molemmat. Ja siinä hetkessä tuntui maailman suurimmalta kliseeltä sanonta, että kriisit voivat yhdistää pariskuntaa. Mutta ehkä se hetki oli vielä liian aikainen arvioimaan lopputulosta. Tällä hetkellä näyttää tosiaan siltä ettei se vene kaatunut. En tiedä yhdistikö nuo koettelemukset meitä mutta eipä ne ainakaan eroittaneetkaan.

Minä. Kaikista eniten tässä on joutunut punnitsemaan omaa suhdetta itseensä. Kuka minä olen. Millainen olin ennen ja millainen olen nyt. Paljon pohtinut tuota EmmyAuroran Pahempi toistaan-mietintää. Siitä olen varma, että nämä kokemukset muuttavat minua mutta mihin suuntaan? Voiko nämä todella muuttaa ihmistä pahemmaksi. En kyllä koe olevani ainakaan parempi ihminen kuin ennen mutta ehkä aika näyttää lopullisen tuloksen. Ehkä siltä pahemmaksi muuttumiselta välttyy kun jaksaa taistella katkeruutta vastaa. Joka päivä. Ja minä yritän, en halua muuttua katkeraksi ämmäksi, jonka elämässä ei ole mitään muuta kuin lapsettomuuden musta aukko. Välillä mietin, että onko tämä oikeasti näin vaikeaa vain teenkö minä kaikesta tästä vain näin vaikeaa?

Kp 32.... eikä mitään ole tapahtunut. Mielikuvitus alkaa laukata.... mitäs jos testit vaan näytti väärin.... aargh....

Kp 30, eikä menkkoja näy eikä kuulu. Mutta! Älkää pelästykö. Ei, en ole raskaana ja siitä todisteena 2 negatestiä. Toisen tein jo viikko sitten huvin vuoksi ja toisen eilen varmuuden vuoksi. Ennen km:ja kierrot oli 31-32 ja yli mutta km:jen jälkeen aina tasan 29. Mikä on mielestäni varsin mielenkiintoista. Aivan kuin kroppani olisi jotenkin "pitänyt" km:sta, kun tuntui kierto muuttuneen niin säännölliseksi. Paitsi siis nyt. Ja jos lepakoita on vintillä (niin kuin onkin...) niin ei tuolla alakerran suunnallakaan taida olla kaikki ihan kohdillaan... Mutta nyt en jaksa murehtia sitä. Mitään raskausoireitakaan ei ole (paitsi silloin kuin kuvittelen olevani raskaana...) joten nyt vain odotellaan.

On se hassua nämä ihmisen mielenliikkeet. Vuoroin olen rukoillut ja loitsunut Äitimaata, vuoroin Isäjumalaa, sitä poikaakin ja pyhää henkeä ja mitä niitä nyt olikaan.... Että antakaa minun tulla raskaaksi. Antakaa meille lapsi. No, eilen teimme miehen kanssa yhteispäätöksen, että ay lopetaan. Tästä eteenpäin ainakin kesän loppuun asti mennään tjot:lla. Viime kesästä asti kaikki lomat ovat menneet niin vituralleen, että nyt halutaan molemmat nauttia kesästä ja vapaudesta. Joillekin plussatesti ehkä tarkoittaa iloista odotusta mutta meille se tarkoittaa taas itkua ja parkua. Ja nyt en kaipaa niitä, en yhtään. Ja koska meille tjot ei ole ennenkään tuottanut tulosta raskausrintamalla niin en näe sitä ongelmaa tulevaisuudessakaan. Eli haloo yläkerta.... tällänen toive tällä kertaa....

Sekin on perin hassua, että minä teen aina näitä suuria suunnitelmia ja neuvottelen joidenkin korkeampien voimien kanssa miten homman tulisi edetä. Jos mä luovun tästä, niin sä annat mulle tuon..... Harmillista vaan ettei tässä olla oikein missään neuvotteluasemissa. Kovin jäävät nämä sopparit yksipuoleisiksi.

Mikä kaikista hienointa tässä päätöksessä on, että olo tuntuu aivan järjettömän helpottuneelta. Ei mikään ihme ettei tästä kierrosta tärpännyt, niin kaamea stressi ollut koko aiheesta. Ja tästä ikuiseen muna-kana pohdintaan eli aiheutuuko stressi lapsettomuudesta vai lapsettomuudesta stressi. Siis kumpi oli ensin? Niin tai näin.... stressiä ja lapsettomuutta löytyy kumpaakin.

Jännää oli myös huomata, että mies oli aivan samaa mieltä yrityksen lopettamisesta. Näköjään se stressaa häntäkin ja miksei stressaisi. Seuraava etappi on kuitenkin reilun viikon päästä miehen simppa näytteenanto ja sitten toukokuussa tuloksia kuulemaan. Näillä mennään... eteenpän.

Adrianmeren kuohut siintäen jo silmissä ja rantabaarin viileät cocktailit ;) Se tulee olemaan meidän palkintomme itsellemme, kiitos ja kannustus miten hyvin kuitenkin olemme selvinneet. Yhdessä.

Pääsiäisestä päästy! Siis lähinnä selvitty pahemmitta vammoitta sukujuhlista. Tiukkaa teki, pakko myöntää, mutta hymistelyt hymistelty osaltani siis toistaiseksi. Eikä niistä sen enempää. Kaikki mikä ei tapa vahvistaa mentaliteetilla mennään.... Ihanaa oli olla tänään vain armaan siippani kanssa kotosalla ja laitettiin kevään kunniaksi grilli kuumaksi. Kyllä taas maistuu pitkän talven jälkeen grilliherkut, nam! Sekä kaiken kruunasi lomareissun varaaminen. Kesäkuussa Adrianmeri kutsuu :) Ja voi pojat, että piristi mieltä! Sitä lupaan ajatella tästä edespäin aina kun alkaa ahistaa ;)

Näissä yleisissä juhlapyhissä on yksi huono puoli, näihin kerääntyy aina jotain sukujuhlia. Niin myös nyt. Ja sukujuhlissa on aina paikalla lapsiperheitä, raskaana olevia naisia ja loputonta puhetta aiheesta lapset. Ahdistaa jo nyt kun tiedän mitä hymistelyä se tulee osaltani olemaan ja pala kurkussa odottelua, koska joku pudottaa sen suurimman lapsipommin "No koskas teille tulee tämmöinen?".

Mitä siihen taas sanoisi. Vaisua hymyä ja jotain mutinaa... Yrität vain pitää itsesi kasassa. Tai. Onhan olemassa se toinenkin vaihtoehto, et yritäkään pitää itseäsi kasassa. Romahdat ja itket. Jos kerrankin sanoisi suoraan, ettei aavistustakaan koska "meille tulee tuollainen". Itse asiassa meillähän olisi jo "tuollainen". Hän olisi nyt reilun kuukauden ikäinen, jos olisimme saaneet hänet pitää. Mutta kun emme saaneet. Emmekä myöskään saaneet häntä, jonka oli määrä syntyä kesällä. Ei. Meillä ei ole aavistustakaan koska meille tuollainen tulee, jos tulee koskaan.

Niin, miksei voisi sanoa rehellisesti. Miksi sitä vaikenee ja on hiljaa? Siksi, koska minä en ainakaan ole vielä (jos koskaan) niin vahva, että pystyisin ottamaan ihmisten kommentit vastaan koskien keskenmenoja. Koskaan ei voi tietää mitä saa kuulla ja ikävä kyllä, suurin osa lähipiirin palautteesta on ollut iskuja vyön alle. Toki on mahdollista, että saisi osakseen myös aitoa välittämistä ja ymmärrystä. Vaikenemalla minä pois suljen tämän mahdollisuuden. Mutta näiden haavojen paraneminen on vielä niin vaiheessa ettei kannata tieten tahtoen sorkkia rupea.... Siksi minä jälleen kerran hymyilen ja vaikenen.

Alkuun syvä huokaus. Ei se mies saanut aikaiseksi soittaa Väestöliittoon ja varata aikaa siihen siemennesteanalyysiin. Kuulemma niin kiire, joka pävä, koko ajan, ei ehdi. Näinkö se lankesi tämäkin minun kontolleni. Välillä kyrpii ihan todenteolla olla nainen näissä asioissa. Kiljuisin riemusta jos minun osani olisi käydä kerran masturboimassa sairaalan takahuoneessa! Ja sillä selvä. Tai edes jokus voitaisiin vaihtaa osia. Olisi kerrankin edes miehen vuoro kuulostella kroppaa, laskea päivä, tuntea vihlonnat, kivut ja säryt. Miksei ihmistä ole luotu kaksineuvoiseksi? Niin kuin matoja. Kun kaksi ihmistä kohtaisi toisensa ja he päättäisivät lisääntyä, he voisivat sopia keskenään kumpi suorittaa vaativan tehtävän. Mutta ei, se on tässä maailmassa aina nainen. Aina minä.

Toisaalta voiko ajatella että suurempi tuska tuottaa myös suuremman onnen. Ja toisaalta kuka sen määrittää kuinka iso kenenkin tunnekokemus on. Onko miehen tunteet koskien lapsen saamista aina jotenkin vähäisemmät? Ei se niinkään voi olla. Tasan eivät vain käy nämä onnenlahjat. Niin se on. Jotkut odottaa kauemmin, jotkut vähemmän. Me olemme odottaneet kohta neljä vuotta. Kauanko vielä??

"Kuka päättää, ketkä saa onnistua..."

PMMP: Oo siellä jossain mun

Ainut miinuspuoli näissä ihanissa auringonpaisteisissa päivissä on, että ne tuovat näkyviin KAIKEN pölyn mitä kotoa ikinä löytyykään. Ja sitähän löytyy! En tunnustaudu kovin fanaattiseksi siivousihmiseksi. Onhan se ihanaa kun koti on siisti mutta jostain kumman syystä sitä ihanuutta kestää aina niin mitättömän vähän aikaa suhteutettuna siivoamisen työn määrään. Ei aina uskoisi, että tässä taloudessa asuu kaksi aikuista ihmistä...

Kauppareissulla tarttui kevään kunniaksi mukaan ruukku-narsisseja jotka nyt ilahduttavat olemassa olollaan terassin kukkalaatikoissa. Sekä tietysti (jälleen kerran) rfsu:n raskaustesti lähti myös matkaan. Sen kun saa tehdä jo 6 päivää ennen kuukautisten alkua. 4,90€ on halpa hinta mielenrauhasta jota sillä saa ostettua. Kärsivällisyys kun ei kuulu myöskään luonteenpiirteisiini... Sitä paitsi huomasin viime kierrosta, että olo oli helpompi kun menkat alkoivat kun niitä osasi jo odottaa nega-testin jälkeen. Mielikuvitusta kun löytyy sitäkin enemmän kuin terveellistä olisi, joten palautus maan päälle tekee välillä aina hyvää. Ei toiveet pääse kasvamaan liian isoiksi, joten pudotus lienee ainakin hieman matalampi näin ollen. No, pääsiäiseen asti on silti vielä odotettava..... "älä tule paha kakku, tule hyvä kakku..."

Eilen illalla selailin Väestöliiton lähettämiä papereita. Pyysin miestä soittamaan sinne ja varaamaan itselleen aikaa, jotta varmasti saataisiin sperma-analyysin tulokset toukokuuksi kun meille on varattu aika. Ja siinä niitä papereita pyöritellessä asia tuntui täysin normaalilta. Reilu kuukausi sitten kun paperit tuli kotiin katsoin niitä nopeasti ja työnsin laatikkoon -poissa silmistä, poissa mielestä- periaatteella. Ne ahdisti, ne tuntui oudoilta ja pelottavilta. Mutta nyt ne tuntuivat aivan luonnollisilta, ei siis ahdistusta eikä epämääräistä kauhua. Tuntui aivan normaalilta puhua analyyseista ja tutkia hinnastoa, ihan kuin se olisi maailman tavallisin juttu! Ja niinhän se onkin, meille (ja valitettavan monelle muullekin). Alanko minä päästä sittenkin sinuiksi meidän lapsettomuuden kanssa? Ensi askeleita hyväksyntään olla lapseton?

Oloa varmasti myös helpotti se kun kysyin mieheltä mitä hän ajattelee, kun oli kovin vaitonainen. Työjuttuja? Ei. Vauvajuttuja? Joo. Että saadaanko me vauvaa, hän vastasi. Niinpä. Sitä kysymystä minäkin pyörittelen päässäni, jatkuvasti. Kiva oli kuulla etten ole yksin. Me emme nimittäin ole niitä pariskuntia jotka "osaavat keskustella avoimesti ja rakentavasti ja tukea toisiaan vaikeina aikoina". On tullut huomattua, että puheyhteys ei toimi hyvinäkään aikoina saatika huonoina. Mutta välillä sentään kohdataan ja saadaan sanotuksi toisillemme jollain tavalla, että samaan suntaan kuljetaan vaikkei matkalla aina paljon jutellakaan. Tavoite on siis edelleen sama, me tahdomme lapsen. Meidän lapsen. Ja molemmat olemme valmiita tekemään sen eteen aika paljon. Aika näyttää kuinka paljon se paljon tulee olemaan. Mutta juuri nyt on taas hetken helpompi hengittää.

Lisäys: tänään kp 15 eli kierron puoliväli eli mahdollinen ov eli järetön yritys eli Toivo :)

Näin sitä voisi aprillipäivää huomenna viettää... Nauraisin jos pystyisin...

Minä olen kuka olen

En ole se, joka tahtoisin olla. En ole sellainen kuin minun pitäisi olla. En ole äitini toiveiden mukainen. Enkä taatusti ole sama henkilö kuin ennen. Olen kuka olen.

Sinä olet kuka olet

Sinä et ole sellainen ihminen jollaista minä tarvitsisin. Sinä et ole sellainen kuin ennen olit. Sinä et ole sellainen kuin minulle sopii. Sinä et ole sellainen kuin tahtoisin. Olet kuka olet.

Jorge Bucay: Parantavat tarinat

Sivukorvalla tänään kuulemani keskustelu kun eräs henkilö puhui puhelimessa: "Näin X:n äsken. Oli juu maha pystyssä, että kolmannen menivät tekemään. Pari kuukautta enää jäljellä. Niin ajatella. Minä en kyllä kolmatta tee, en ikinä. En varmasti tee. Aivan kauheeta ajatellakin, että olis taas joku lahkeessa roikkumassa. Just kun on saanut kaksi jo sen verran isoiksi. Taas siihen samaan rumbaan, aivan kamalaa. Miten joku viittii."

Ja minulla kiehui!! En tiedä oliko sappi vai mikä mutta veri kohisi korvissa. Siis lasten tekeminen!! Minun teki mieli karjua ääni käheäksi, että ettekö te jumakauta tajua ettei lapsia tehdä! Niitä saadaan, jos saadaan! Ja turha siinä tehdä mitään päätöksiä, ei se ole varmaa että kolmannen edes saisit vaikka haluaisit! Ettekö te nuijat tajua elämästä mitään!

Miksi jokainen kuultu lause, jokainen luettu sana lapsen "tekemisestä" on minulle kuin punainen vaate? Kaikki kuin piikki lihassa, sattuen, repien. Ja mitä minä oikein kuvittelen itsestäni. Että olen joku elämää suuremmin ja syvällisemmin ymmärtävä guru kun olen kokenut kaksi keskenmenoa?? Hah.

Loppuun pieni kevennys.....

Nainen ilmestyi valittamaan lääkärin vastaanotolle.
- Mikäs minua oikein vaivaa, kun sapettaa, vaikka se on jo leikattu pois?
- Ei se mikään ihme ole, sanoi tohtori. Kyllä minuakin joskus vituttaa, vaikkei minulla ole sitä koskaan ollutkaan.

Menin tekemään raskaustestin. Hullu olen.... vaikka vielä ois viikko aikaa kierron loppuu. Mutta kun ei malta! Ei. Ja negaahan se näytti. No, pääsinpähän luulotaudista ja kuvitteellisista raskausoireista eroon.

Näin siinä taas kävi, että kalenteri kourassa vaanin miestä makkarin ovella. Ei pitäisi, ei. Mutta minkäs teet? Miten tästä hulluudesta pääsis eroon.... tai sais sen kuriin.

Aloin pitämään blogiakin selviytyäkseni keskenmenoista. Tämän piti käsittellä keskenmenoja ja nyt tästä onkin tullut mielipuolen päiväkirja vauvamaniasta! Päässä pyörii kp:t, ov:t, dpo:t, km:t..... En ikinä kuvitellut ajautuvani näin syvälle ks. aiheen terminologiaan ja lyhenteisiin. Vaikka pientähän tämä vielä on varsinaisten lapsettomuushoitojen ja -lyhenteiden rinnalla.

Kovin kaukaiselta kuulostavat ne peruskoulun terveystiedon opettajan varoittavat lauseet: jo ensimmäisestä yhdyntä kerrasta voi tulla raskaaksi. Uuuuu..... pelottavaa. Ai kamala. Tarinan toinen puoli jäi vain opettajalta kertomatta. Kuka olisi varoittanut, ettei raskaaksi tullakaan noin vaan. Olen ruvennut jo sitäkin miettimään, että olisiko meillä mieheni kanssa jo lapsi jos ei koskaan oltaisi yhdessä olon aikana ehkäisyä käytetty. Yhteisiä vuosia takana kuitenkin kohta jo 10.... Luulisi, että niihin vuosiin olisi edes yksi elävä lapsi mahtunut mukaan. 

Vaan turhaa jossittelua kaikki. Näillä korteilla on peliä jatkettava mitä on saanut.

...Seitsemän askeleen ohjelma sinulle, jolle monet asiat aiheuttavat huolta. Aivan mahtava kirja! Kertakaikkiaan.

Olen lukenut sitä nyt muutamana päivänä ja ollut siitä asti loistavalla tuulella  Mikä siinä kirjassa sitten oikein viehättää juuri minua? Että miten voikin olla osuva kuvaus itsestä, melkein koko opus! "Pyöriikö päässäsi kauhufilmi, jossa parisuhteesi suuntaa suoraan karille? Kasvatteletko yön pimeydessä pienestä murheesta mehevän katastrofikuvaelman? Olet ilmeisesti täysverinen huolien hautoja." Kyllä, kyllä, kyllä! Se olen minä. Juuri minä!

Tuntuu aivan naurettavan helpottuneelta, että maailmassa on joku (aika monikin) muukin joka ajattelee juuri noin. Pelkää, jossittelee, hautoo, vatvoo, kuvittelee, ajattelee, murehtii, luulee, epäröi..... Minä en olekaan yksin!

Kirjassa on useita testejä, joilla voi mitata oman huoliprofiilinsa. Eräässä näistä eli epävarmuuden sietokyvyn mittarissa sain tulokseksi 112 pistettä. Ja lainaus kirjasta: " Yli 70 pistettä kertoo, että henkilöllä on suuria vaikeuksia sietää epävarmuutta." Hah! Ja kaikkien testien yhteistuloksena; olen vaikea krooninen murehtija. Tuo nyt oli kyllä selvillä jo ennen testejäkin...

Nyt vain rivakkaa lukua kohti loppua ja oppeja miten noita huolia hallitaan. Näppärää!

(vaan toteutus saattaakin olla hieman haasteellisempaa...)

Minä näin viime yönä unta, että olin raskaana. Taas kerran.... Mutta tällä kertaa se oli erilainen uni. Tällä kertaa unessa tunsin vauvan liikkeet sisälläni. Se oli ihmeellistä. Pelottavan ihanan ihmeellistä  Pelkäsin ettei kaikki ole hyvin, ettei vauva selviä hengissä ja samaan aikaan olin haltioissani tuntemistani potkuista. Eli hyvin todentuntuinen uni, voisin kuvitella että oikeassa elämässä tuntisin samalla tavoin.

Olen ennenkin ollut unessa raskaana, synnyttänyt ja imettänyt. Mutta tämä oli jotain uutta. Mitä lienee uni kertovan tai kertooko mitään. Ainakin sen, että ajatus pyörii tiivisti raskaantumisen ympärillä. Päivin ja öin.... Öin ja päivin...

"No kun on se kauhea
lasinen lapsuus
ja annettu huonot eväät
niin on valmiiksi pilalla kaikki
ja oot liian hauras
sun omasta mielestä
kestämään elämää täällä
Se kaikki on sinusta kii
Tää on viimeinen valitusvirsi
kun kukaan ei jaksa enää"

PMMP: Viimeinen valitusvirsi

Siinähän se meitsin elämä tulikin tiivistettynä....

It's back! Nimittäin kuume. Vauvakuume.

Huomaan yhä usemmanin käyväni lueskelemassa vauvakuumelijoiden ketjuja keskustelupalstoilla. Ja kaiken lisäksi vielä odottajienkin! Sulaa hulluuttaa, tiedän. Mikä masokistinen luonnevika ihmisellä mahtaa olla kun kääntää omaa veistä omassa haavassaan.... Mutta koko se maailma, vauvaantumisen maailmaa, vetää puoleensa kuin valonliekki yöperhosta.... En vaan voi pysyä poissa! Minä tahdon siihen takaisin!

Keskenmenosta on nyt aikaa reilut 2 kuukautta. Ja kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että ihme tapahtuisi pian uudestaan. Pelko menetyksestä on kasvanut jo niin suureksi ettei sitä edes kunnolla enää erota. Siis tähän tyyliin: Pelkään että menetän hänet km:ssa, tai pakosta tehdyssä raskauden keskeytyksessä (jos kaikki ei ole hyvin). Mitäs jos menetän hänet kohtukuolemassa, synnytyksessä, kätkytkuolemassa. Mitäs jos hän kuolee vaunuissa, kiertyy naru kaulan ympäri (niinkin on käynyt), oppittuaan kävelemään juoksee auton alle, hukkuu järveen, teini-iässä joku kolkkaa kadulla.....  Lista on loputon. Niin loputon ettei järki ja tunteet enää riitä. Jossain vaiheessa pelon kanssa on vain opittava elämään. Nyt on hyvä aloittaa.

"Kai ehjin siivin
me vielä joskus liidetään..."

PMMP: Salla tahtoo siivet

Työkaveri on saanut lapsenlapsen. Pari viikkoa sitten. Tytön. Niin pieni. Niin suloinen. Kuulemma.

Oltiin samaan aikaan raskaana tämän lapsen äidin kanssa. Toinen sai. Toinen ei. Ei tarvitse edes arvuutella kumpi minä olen näistä kahdesta.

Oliko tuo nyt edes yllätys. Johan se on nähty ja koettu. Ne on ne muut kun pyöräyttelee lapsosia 9 kk kuluttua. Ne kaikki muut, mutta en minä. En minä. Miksi? Mikä helvettti siinä on, että muilta tämä onnistuu. Lankeaa lapset eteen kuin manulle illallinen. Ja siinä se tuli, taas. Katkeruus. Miten siitäkin pääsisi yli, eroon. Niin kun tämä ei olisi jo tarpeeksi vaikeetaa muutenkin. Eikö suru, pettymys, viha riitä? Ei näköjään. Samaan kasaan vaan kaikki.

Helpottaako tämä ikinä? Ei siltä vaikuta. Pahemmaksi tuntuu käyvän mitä pidemmälle pimeään lapsettomuuden tunneliin käy askel.... Yksi ystävä sanoi, ettei kai tästä pääse yli ennen onnellista loppua. Niinpä. Toivottavasti edes silloin.

Mistä elämä alkaa? Mihin se päättyy? Alkaako elämä syntymästä. Voiko kuolla jos ei ole vielä syntynytkään. Voiko kuoleman jälkeen syntyä uudelleen.

Minä olen aina uskonut jonkinlaiseen jumalaan ja siihen ettei elämä lopu kuolemaan. Ajatus siitä, etten enää koskaan näkisi rakkaimpia ihmisiä tämän maallisen taipaleen jälkeen tuntuu tavattoman lohduttomalta. Kuvittelin myös joskus nuorempana, että jos jotain kauheaa ikinä tapahtuukaan, minun uskoni loppuu siihen. Mutta nyt olen huomannut ettei usko olekaan hävinnyt. Päinvastoin. Näiden kahden km:n jälkeen uskon ehkä lujemmin kuin koskaan. Koska se tuo lohtua. Koska kukaan ei voi todistaa etteikö kuoleman jälkeen ole elämää, minä lohdutan itseäni sillä. Sillä ajatuksella, että jonain päivänä minä vielä näen heidät. Minun pienet ihmeeni taivaassa. Ja vielä jonain päivänä me saamme olla yhdessä.

Toisen keskenmenon jälkeen mieheni sanoi kerran, että kaikki lapset pääsee suoraan taivaaseen. Ja nyt meidän lapsilla on siellä hauskaa keskenään. Se oli minusta kauniisti  sanottu. Tuntui niin surullista ja lohdullista samaan aikaan. Surulliselta, että heitä on siellä taivaassa jo kaksi. Kaksi. Ja lohdulliselta, että heillä on siellä isossa taivaassa toisensa.

Mutta mitäs jos heitä ei olekaan siellä kahta? Ei yhtään? Mitäs jos sielut vaeltavat. Mitäs jos meidän lapsemme on vielä tulossa. Emme me menettäneetkään häntä. Hän tulee vielä uudelleen, uudessa kehossa. Uudessa pienessä sydämessä. Uudessa pienessä ihmeessä, jonka saisimme syliin. Hänellä on ollut tähän mennessä vain huonoa onnea matkassa. Hän on tarttunut kiinni vialliseen kehoon, sydämeen joka ei jaksa perille asti. Ehkä ensi kerralla hän pääsee perille. Kotiin. Meidän lapsemme. Ehkä.

Päätös on tehty. Haluaisimme molemmat mieheni kanssa päästä tutkimuksiin km:n osalta. Ennen sitä kuuluisaa kolmatta, jonka jälkeen avautuvat julkisen puolen ovet. Meille kun riittäisi nämä kaksi.

Olen kuullut, että Väestöliitolle pääsee tutkimuksiin ilman mitään rajoja. Soitto siis sinne. Mutta ylläripylläri, eivät he kuulemma erityisesti tutki km:n syitä vaan lähinnä lapsettomuutta (tiedossa oli tuo lapsettomuuden hoito). Ja ensimmäinen vapaa ensikäyntiaika on vasta toukokuussa. Ja kuulemma alkuraskauden km:t ovat niin yleisiä.....juujuu....

No, varasin sen kuitenkin. Mutta mitäs nyt? Onko sittenkään syytä mennä sinne. Eihän meitä varsinaisesti lapsettomuus vaivaa. Toisaalta sitä kautta olisi ehkä mahdollista kuitenkin päästä tutkimuksiin. Pitäiskö nyt siihen asti ehkäistä raskautumista. Ja mitäs järkeä siinä on kun lapsen kuitenkin molemmat haluaa. Vai unohdanko kaikki Pelot ja menen tulta päin. Silmät kiinni. Uutta putkeen. Toivoen parasta??

Jälkitarkastuksessa kaikki hyvin, paikat palautuneet normaaleiksi. Minua oli kuulemma ihana ultrata kun kohtu ja munasarjat näkyivät niin kauniisti. Näin sanoi lääkäri. Eli olen siis sekä ulkoisesti että sisäisesti kaunis.  Runsas kuukautisvuoto taas kuulemma johtui siitä ettei kaavinnassa oltu saatu kaikkea raskausmateriaalia ulos. Mutta nyt ne tuli sitten vuodon mukana pois. Ihmetyttää vaan, että miten tiukasti kroppa oikein pitää kiinni raskaudesta. Ei raukka haluais luovuttaa millään.... sitäkö se on.

Mutta nyt se on sitten virallisesti ohi. Minun toinen keskenmenoni, ainakin fyysisesti. Henkinen paraneminen jatkunee läpi elämän. Nyt ei ole enää tarvetta odotella, että jos haluatte, voitte jatkaa yrittämistä, sanoi lääkäri. Niin. Haluammeko? 

Ollut taas hieman kahtiajakoinen päivä. Aamulla näytti siltä kun olisi alkanut kuukautiset, päivällä ei, äsken joo, nyt taas ei....Yhtenä kysymysmerkkinä ollaan taas, että pitäisiköhän siirtää ensi maanantain jälkitarkastusaikaa. Huokaus.

Vaikka pitäis kai tähän olla jo tottunut, sahaamiseen. Sitä tämä elämä on ollut: raskaana, ei raskaana, raskaana, ei raskaana.... alkaa kuukautiset, ei ala, alkaa, ei ala.... Juupas, eipäs, juupas, eipäs.... Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki jne. jne. jne.

Aloin lukemaan Eve Hietamiehen Puolinainen-kirjaa. Tiedättehän? Oliko niitä nyt 9 keskenmenoa peräjälkeen ennen kuin sylliin asti saivat. Olen kirjan puolivälissä, km:ja takana tässä vaiheessa 4. Huhhuh. Kirja on kyllä hyvä, hyvin kirjoitettu. Sujuvaa tekstiä, huumoriakin, todenmakuista. Aluksi pelotti, että miten mahtaa oma mielenterveys kestää noin rankkaa aihetta. Alun jälkeen tuntui, etteihän täs mitään. Mukavaa luettavaa. Ja nyt taas, että ei juma. Pystyyköhän sitä loppuun asti lukemaan.

Ja tuosta aasinsilta siihen, että olen alkanut taas miettimään annanko mennä nämä meidän kaksi km:a huonon tuuriin piikkiin (mitä lääkärit, kätilöt ja terkat) hokee. Vai pitäiskö sittenkin mennä tutkimuksiin? Mitäs jos meissä onkin joku vika? Joku, jonka voisi korjata. Onko se nyt sittenkään niin normaalia, että pienet ihmeet vain lakkaa kasvamasta sisälläni? Juupas, eipäs, juupas...

Tänään taas parempi päivä. Miettinyt paljon noita siskon kommentteja (joita kuullut siis muiltakin). Eikä ne nyt hyvältä tunnu vieläkään muttei ne enää satukaan.

Tullut pohdinnoissani seuraavaan tulokseen...Surevaa ihmistä on vaikea kohdata, varsinkin läheistä. Kyllä sen huomaan itsestäänkin. Jos ystävällä menee huonosti niin jostain syystä alkaa laukoa itsekin noita hyvää tarkoittavia ihmetarinoita, asiasta kuin asiasta. Ehkä se läheisen suru on vain yksinkertaisesti sattuu liikaa itseenkin. Tuntee olonsa niin avuttomaksi toisen hädän ja tuskan rinnalla, tulee pakonomainen tarve auttaa toista. Keksiä mitä tahansa keinoja, sanoa mitä tahansa sanoja.

Mutta miksi se on niin vaikeaa vain pysähtyä. Olla hiljaa. Sanomatta mitään. Minulla on tällä hetkellä elämässäni yksi sellainen ihminen. Hänen kanssaan olemme itkeneet yhdessä tätä surua. Hän ei sano mitään, kuuntele kun minä puhun. Itkee kun minä itken. Toisin sanoen jakaa surua minun kanssani.

 Olen miettinyt paljon sanontaa: jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru on puoli surua. Mutta miksi minusta ei ole tuntunut siltä puolelta surulta vaikka olen puhunut ja kertonut surusta monille ystävilleni?  Siksi koska sitä ei ole jaettu. Suru on lakaistu syrjään niillä hyvää tarkoittavilla lauseilla, ihmetarinoilla. Kipeitä asioita on vaikea jakaa. Vain harvat meistä osaavat ja uskaltavat laittaa itsensä likoon kohtaamalla aidosti surevan ihmisen. Se vaatii rohkeutta.

Toivon, että jonain päivänä kun kohtaan surevan läheisin, osaisin olla se rohkea, se joka katsoo silmiin ja itkee. Hiljaa.

Sain juuri kuulla vauvauutisia sukulaisilta. Hänelle tulee nyt vauva, hänelle jolle ei koskaan pitänyt tulla lasta. Hänelle jolla ei ole ollut vauvakuumetta. Hänelle joka tapasi miehensä vuosi sitten. Elokuussa kuulemma syntyy....  Voi että. Ai kun kiva. Mitä siihen nyt sanois kun hengitys pysähtyy... sydän lakkaa lyömästä ja kyyneleet nousee silmiin  Miten voi SATTUA NÄIN PALJON!!!!!    Voin tuntea sen haavan avautuvan uudelleen, joka juuri ja juuri on peittynyt hentoon arpeen. Nyt se on revitty auki, vereslihalle asti. Ja veistä käänetty siinä haavassa luussa asti.

Minä en voi iloita toisen onnesta. En vaan voi!!! Tehköönkin se minusta vaikka kuinka itsekkään ihmisen tahansa. En pysty. En nyt. En, kun meidän ensimmäisen lapsen laskettuaika olisi ollut parin viikon kuluttua. En, kun meidän toinen lapsemme olisi syntynyt heinäkuussa  Niitä minä mietin, taas. Ja suren, suren, suren.... Lähteekö tämä suru minusta ikinä?

"Vierii kyynel, vierii toinen, vierii
silmistä vesi veden jälkeen
rinnoilta helmoille, helmoilta
joeksi ja joesta järveen
järvi syvä kuin synkin suru on
musta kuin yötaivas pimeä
Tuonelan koivut, lehdettömät
kuiskivat meidän kahden nimeä."

 Kotiteollisuus: Tuonelan Koivut

Kun aviopuoliso kuolee, tulee toisesta puolisosta leski. Kun lapselta kuolee äiti ja isä, tulee lapsesta orpo. Mutta mitä tulee äidistä ja isästä kun heiltä kuolee lapsi? Jos joku tietää niin kertokaa ihmeessä...

Vai pysyvätkö äidit ja isät ikuisesti äitinä ja isinä vaikkei heillä elävää lasta olekaan. Ja mistä äitiys alkaa? Siitä kun tulee raskaaksi vai siitä kun lapsi syntyy. Ja pitääkö lapsen syntyä elävänä? Entäs silloin kun lapsi syntyy liian aikaisin ja kuolee. Entä silloin kun lapsi kuolee jo kohtuun. Onko raskausviikoilla merkitystä? Pitääkö ylittää joku rajapyykki viikoissa. Juu, tiedetään tämä 22 viikon raja laissa. Onko äitiys sittenkin vain tunnekysymys?

Heti raskauden alettua aletaan käydä äitiysneuvolassa. Siinä jo tulee tuo maaginen-sana esiin. Äiti.

Minulla on kaksi keskeytynyttä raskautta. Kaksi menetettyä elämän alkua. Olenko minä äiti?? Voiko olla äiti jos syli on tyhjä?

Tästä se lähtee, minun blogini. Kauan olen miettinyt alkaisinko jakaa ajatuksiani maailman kesken, olisiko minulla mitään sanottavaa. Mutta yritetään. Kaikkeahan voi kokeilla ainakin kerran...