Tänään taas parempi päivä. Miettinyt paljon noita siskon kommentteja (joita kuullut siis muiltakin). Eikä ne nyt hyvältä tunnu vieläkään muttei ne enää satukaan.

Tullut pohdinnoissani seuraavaan tulokseen...Surevaa ihmistä on vaikea kohdata, varsinkin läheistä. Kyllä sen huomaan itsestäänkin. Jos ystävällä menee huonosti niin jostain syystä alkaa laukoa itsekin noita hyvää tarkoittavia ihmetarinoita, asiasta kuin asiasta. Ehkä se läheisen suru on vain yksinkertaisesti sattuu liikaa itseenkin. Tuntee olonsa niin avuttomaksi toisen hädän ja tuskan rinnalla, tulee pakonomainen tarve auttaa toista. Keksiä mitä tahansa keinoja, sanoa mitä tahansa sanoja.

Mutta miksi se on niin vaikeaa vain pysähtyä. Olla hiljaa. Sanomatta mitään. Minulla on tällä hetkellä elämässäni yksi sellainen ihminen. Hänen kanssaan olemme itkeneet yhdessä tätä surua. Hän ei sano mitään, kuuntele kun minä puhun. Itkee kun minä itken. Toisin sanoen jakaa surua minun kanssani.

 Olen miettinyt paljon sanontaa: jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru on puoli surua. Mutta miksi minusta ei ole tuntunut siltä puolelta surulta vaikka olen puhunut ja kertonut surusta monille ystävilleni?  Siksi koska sitä ei ole jaettu. Suru on lakaistu syrjään niillä hyvää tarkoittavilla lauseilla, ihmetarinoilla. Kipeitä asioita on vaikea jakaa. Vain harvat meistä osaavat ja uskaltavat laittaa itsensä likoon kohtaamalla aidosti surevan ihmisen. Se vaatii rohkeutta.

Toivon, että jonain päivänä kun kohtaan surevan läheisin, osaisin olla se rohkea, se joka katsoo silmiin ja itkee. Hiljaa.

Sain juuri kuulla vauvauutisia sukulaisilta. Hänelle tulee nyt vauva, hänelle jolle ei koskaan pitänyt tulla lasta. Hänelle jolla ei ole ollut vauvakuumetta. Hänelle joka tapasi miehensä vuosi sitten. Elokuussa kuulemma syntyy....  Voi että. Ai kun kiva. Mitä siihen nyt sanois kun hengitys pysähtyy... sydän lakkaa lyömästä ja kyyneleet nousee silmiin  Miten voi SATTUA NÄIN PALJON!!!!!    Voin tuntea sen haavan avautuvan uudelleen, joka juuri ja juuri on peittynyt hentoon arpeen. Nyt se on revitty auki, vereslihalle asti. Ja veistä käänetty siinä haavassa luussa asti.

Minä en voi iloita toisen onnesta. En vaan voi!!! Tehköönkin se minusta vaikka kuinka itsekkään ihmisen tahansa. En pysty. En nyt. En, kun meidän ensimmäisen lapsen laskettuaika olisi ollut parin viikon kuluttua. En, kun meidän toinen lapsemme olisi syntynyt heinäkuussa  Niitä minä mietin, taas. Ja suren, suren, suren.... Lähteekö tämä suru minusta ikinä?

"Vierii kyynel, vierii toinen, vierii
silmistä vesi veden jälkeen
rinnoilta helmoille, helmoilta
joeksi ja joesta järveen
järvi syvä kuin synkin suru on
musta kuin yötaivas pimeä
Tuonelan koivut, lehdettömät
kuiskivat meidän kahden nimeä."

 Kotiteollisuus: Tuonelan Koivut

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Niin se menee. Toisen km:n aikana tuli tunne ettei koskaan enää. Ei enää ainuttakaan raskautta, ei enää ainuttakaan keskenmenoa. Tämä ei ole minun lajini. Nyt riittää, tähän taloon lasta ei tule.

Mutta niin se mieli muuttuu. Mistä nousee se tahto jatkaa? Mieli on siitä kummallinen että vaikka se olisi kuinka romuna tahansa, se korjautuu, ajan kanssa. Ja nyt eletään toivossa. Siinä toivossa, että meillekin haikara löytäisi perille asti. Toivossa, että tultaisiin vielä uudestaan raskaaksi. Toivossa, että se raskaus saisi onnellisen lopun. Toivo on se asia mitä minulta ei voi viedä, vaikka kaikki muu vietäisiinkin.

Kun laiva uppoaa
on lähdettävä uimaan
ja unelman upotessa
on pakko etsiä pohjaa
jalkojensa alle.

Mutta päästyäsi rannalle
ala rakentaa uutta laivaa
ja etsi itsellesi uusi unelma -
sillä haaksirikosta voit vielä
hengissä selviytyäkin,
mutta elämä ilman unelmia
ei ole mitään elämää.

Raili Malmberg,  Riekonmarjat