En yleensä pidän tämänkaltaisesta musiikista, mutta hetki sitten ks. biisi soi radiossa ja jäin kuuntelemaan sanoja. Aivan loistavaa kielen neroutta.

"Tie oli päättyä ennen kun kerkes alkaakkaan
Mut keskoskaappissa ne sai mut ja Jeren jatkamaan
Lastenkliniikalta ponnistaminen on raskaampaa
Mut oppiipahan arvostamaan matkaansa
Kun kaks siskoo poistuu jo ennen mun syntymää
Toinen syntyy toinen kuolee, se on ympyrää"

Cheek: Haurasta

Nyt on tullut jokin vaihe tässä lapsettomuudessa, jota ei ennen ole ollut. Sanalla sanoen kyllästyminen. En ole tännekään paljon kirjoitellut kun tuntuu ettei ole kerta kaikkiaan mitään uutta sanottavaa, enkä jaksa enää vatvoa samoja juttuja sen sadannen kerran. Tätä kyllästymistä on kestänyt jo jonkin aikaa ja huomaan sen vain lisääntyvän. Ennen tässä vaiheessa kiertoa (mahd. ov) on ollut fiilikset järjettömän korkealla mutta nyt on lähinnä sellainen vai niin-olo. Ajattelin, että kyllä se pakottava tarve tulla raskaaksi iskee kierron tässä vaiheessa mutta ei. Ei mitään sen suuntaista.

En ole paljon edes jaksanut ajatella mitään aiheeseen liittyvää. Tai sitten se johtuu siitä, että olen ajatellut jo niin paljon ks. aihetta näinä viimeisenä 4 vuotena, että raja tuli vastaan. Kai se on raja näköjään tälläkin asialla, lapsettomuudella. Vai olenko minä luovuttamassa? Väsynyt viimein taistelemaan sellaista asiaa vastaan, jota minä en voi voittaa? Suostunut tajuamaan, että tässä pelissä ei mitkään säännöt päde? Miksi taistella tuulimyllyjä vastaan kun voi istua maassa ja nauttia ilmasta, antaa tuulen sekoittaa tukkaa... Ei se niin kamalaa ole, jos kutrit eivät aina ole ojennuksessa...

Edes tuleva äitienpäivä ei ahdista. Ei koske minua, joten miksi välittäisin ja jos välitän niin sillä ajatuksella, että minä olen jo äiti. Olen äiti niille kahdelle pienelle, jotka eivät olleet tänne tarkoitetut. Vaikka syli on tyhjä niin sydän ei. Vaikka minua ei ole kukaan kutsumassa äidiksi niin sisimmässäni olen äiti. Minä tiedän sen ja se riittää.

"Anna tuulen puhdistaa..."

Tehosekoitin: Maailma on sun

Kai se on taas tämä aika kuukaudesta, joka tuo mukanaan surun tuulen. Keho tuntuu muistavan ja vuoto muistuttaa ikävästi km:sta ja päivämäärä, eilen tasan 4kk sitten pikkuinen riistettiin minusta ulos kivulla ja tuskalla.

Radiossa puhuivat lemmikeistä, kuinka kuolleet kalat vedetään alas vessanpöntöstä. Niin kuin minun lapseni, minä ajattelin. Järkyttävää.... Sinne vain viemäriin, kuolleiden kalojen jatkoksi. Minun lapseni. En kyllä osaa sanoa mihin ne sitten paremmin kuuluisivat. Hautaan? Muutaman sentin mittaiset solumöykyt? Ja kuitenkin ne olivat jo he, lapset.

Välillä minä mietin surenko minä liikaa, otanko minä nämä asiat jotenkin liian vakavasti, liian tunteikkaasti. Ja yritän tolkuttaa itselleni, että jokainen saa surra omalla tavallaan, juuri niin paljon tai vähän miltä tuntuu. Ei ole mitään oikeaa tai väärää tapaa surra. Ei ole aikarajaa milloin pitää lopettaa. Onhan tässä jo eteenpäin menty. Mutta suru tulee kuin yllättävä vieras, lupaa kysymättä istuu olkapäälle. Ja ikävä.... ikävä....

Nuku pikkuinen, nuku tähti helmassa päivän paisteen.
Nuku pikkuinen, nuku lehti helmassa laakson varjojen.
Nuku pikkuinen, nuku virta helmassa meren tyrskyjen.
Nuku pikkuinen, nuku talvi helmassa kesän kukkien.

Olavi Uusivirta: Hautalaulu

Alkuun syvä huokaus. Ei se mies saanut aikaiseksi soittaa Väestöliittoon ja varata aikaa siihen siemennesteanalyysiin. Kuulemma niin kiire, joka pävä, koko ajan, ei ehdi. Näinkö se lankesi tämäkin minun kontolleni. Välillä kyrpii ihan todenteolla olla nainen näissä asioissa. Kiljuisin riemusta jos minun osani olisi käydä kerran masturboimassa sairaalan takahuoneessa! Ja sillä selvä. Tai edes jokus voitaisiin vaihtaa osia. Olisi kerrankin edes miehen vuoro kuulostella kroppaa, laskea päivä, tuntea vihlonnat, kivut ja säryt. Miksei ihmistä ole luotu kaksineuvoiseksi? Niin kuin matoja. Kun kaksi ihmistä kohtaisi toisensa ja he päättäisivät lisääntyä, he voisivat sopia keskenään kumpi suorittaa vaativan tehtävän. Mutta ei, se on tässä maailmassa aina nainen. Aina minä.

Toisaalta voiko ajatella että suurempi tuska tuottaa myös suuremman onnen. Ja toisaalta kuka sen määrittää kuinka iso kenenkin tunnekokemus on. Onko miehen tunteet koskien lapsen saamista aina jotenkin vähäisemmät? Ei se niinkään voi olla. Tasan eivät vain käy nämä onnenlahjat. Niin se on. Jotkut odottaa kauemmin, jotkut vähemmän. Me olemme odottaneet kohta neljä vuotta. Kauanko vielä??

"Kuka päättää, ketkä saa onnistua..."

PMMP: Oo siellä jossain mun

Kun luin itse nuo edelliset oivallukseni niin tuli sellainen olo, että "maassa olisi rauha ja ihmisillä hyvä tahto". Vaikka näin ei siis ole. Ei niin suurta valhetta etteikö totta toinen puoli..... Kyllä, edelleen seison oivallusteni takana mutta tuossa hyväksymisessä särähti jotain niin pahasti jopa omaan korvaani.

Periaatteessahan hyväksyminen menee noin, mutta käytännössä en minä sitä osaa. Pysty. Halua. Joku siinä on mikä tökkii ja pahasti.

Olen huomannut, että kaikin tavoin yritän siloitella mielessäni tätä tietä. Ei se nyt niin kamalaa ole olla lapseton..... Ei lapsettomuus meidän parisuhteeseen mitenkään vaikuta.... Ei tämä vaikuta minuun oikeastaan mitenkään..... Ihan jees. Ihan ok. Ei täs mitään.

Ja kuitenkin on kaikkea. Se on ihan helvetin kauhean kamalaa olla lapseton vasten omaa tahtoaan. Kyllä, se vaikuttaa meidän parisuhteeseemme enemmän kuin haluan ikinä itselleni myöntää.  Ja kyllä se vaikuttaa myös minuuteenkin. Etenkin juuri minuun vaimona, naisena, äitinä. Milloin minä vedän pään pensaasta ja myönnän, että tämä on vaikeaa? Yksi vaikeimmista asioista elämässä joita ole joutunut kohtaamaan. Ja myönnän sen, että tähän ongelmaan minulla ei ole ratkaisua.

"Päivällä esitän normaalii
ja leikin, et oon elämässä kii..."

PMMP: Niina

"...Siittiöiden tulvaa

kohti julmaa vulvaa

uistellen kohti elämää parempaa

meitä on niin monta

uimataidotonta

ne ui käsipohjaa kohti kuolemaa..."

Klamydia: Siittiöt sotapolulla

"No kun on se kauhea
lasinen lapsuus
ja annettu huonot eväät
niin on valmiiksi pilalla kaikki
ja oot liian hauras
sun omasta mielestä
kestämään elämää täällä
Se kaikki on sinusta kii
Tää on viimeinen valitusvirsi
kun kukaan ei jaksa enää"

PMMP: Viimeinen valitusvirsi

Siinähän se meitsin elämä tulikin tiivistettynä....

It's back! Nimittäin kuume. Vauvakuume.

Huomaan yhä usemmanin käyväni lueskelemassa vauvakuumelijoiden ketjuja keskustelupalstoilla. Ja kaiken lisäksi vielä odottajienkin! Sulaa hulluuttaa, tiedän. Mikä masokistinen luonnevika ihmisellä mahtaa olla kun kääntää omaa veistä omassa haavassaan.... Mutta koko se maailma, vauvaantumisen maailmaa, vetää puoleensa kuin valonliekki yöperhosta.... En vaan voi pysyä poissa! Minä tahdon siihen takaisin!

Keskenmenosta on nyt aikaa reilut 2 kuukautta. Ja kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että ihme tapahtuisi pian uudestaan. Pelko menetyksestä on kasvanut jo niin suureksi ettei sitä edes kunnolla enää erota. Siis tähän tyyliin: Pelkään että menetän hänet km:ssa, tai pakosta tehdyssä raskauden keskeytyksessä (jos kaikki ei ole hyvin). Mitäs jos menetän hänet kohtukuolemassa, synnytyksessä, kätkytkuolemassa. Mitäs jos hän kuolee vaunuissa, kiertyy naru kaulan ympäri (niinkin on käynyt), oppittuaan kävelemään juoksee auton alle, hukkuu järveen, teini-iässä joku kolkkaa kadulla.....  Lista on loputon. Niin loputon ettei järki ja tunteet enää riitä. Jossain vaiheessa pelon kanssa on vain opittava elämään. Nyt on hyvä aloittaa.

"Kai ehjin siivin
me vielä joskus liidetään..."

PMMP: Salla tahtoo siivet

Työkaveri on saanut lapsenlapsen. Pari viikkoa sitten. Tytön. Niin pieni. Niin suloinen. Kuulemma.

Oltiin samaan aikaan raskaana tämän lapsen äidin kanssa. Toinen sai. Toinen ei. Ei tarvitse edes arvuutella kumpi minä olen näistä kahdesta.

Oliko tuo nyt edes yllätys. Johan se on nähty ja koettu. Ne on ne muut kun pyöräyttelee lapsosia 9 kk kuluttua. Ne kaikki muut, mutta en minä. En minä. Miksi? Mikä helvettti siinä on, että muilta tämä onnistuu. Lankeaa lapset eteen kuin manulle illallinen. Ja siinä se tuli, taas. Katkeruus. Miten siitäkin pääsisi yli, eroon. Niin kun tämä ei olisi jo tarpeeksi vaikeetaa muutenkin. Eikö suru, pettymys, viha riitä? Ei näköjään. Samaan kasaan vaan kaikki.

Helpottaako tämä ikinä? Ei siltä vaikuta. Pahemmaksi tuntuu käyvän mitä pidemmälle pimeään lapsettomuuden tunneliin käy askel.... Yksi ystävä sanoi, ettei kai tästä pääse yli ennen onnellista loppua. Niinpä. Toivottavasti edes silloin.

"Tänään lähden ulos,
juovun olen onnellinen,
pöytien iloiseen nauruun,
heittäytyen..."

Egotrippi: Valssi

p.s. Eilinen sahaaminen päättyi juupas. Alkoi ne, eikä jälkitarkastusaikaa tarvinnut siirtää. Kuulemma ei vuodot hetkauta heitä sairaalassa :)

"Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä suuremmaksi, eikä talon katto kestä, lentääkö se ilmaan?

Mitäpä jos sun selkä pettää uuden vuoden aattoyönä, viedäänkö sut sairaalaan ja pistetäänkö sänkyyn?

Mitäpä jos on rintasyöpä, mitäpä jos oot lapseton? Saako vailla koulutusta adoptoida?

Mitäpä jos mä muutan Ruotsiin, mitäpä jos mä sokeudun? Voitko silloin jättää mut vai oiskohan se julmaa?

Mitä, mitä, mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

Mitäpä jos mun suudelmaan et tahdo enää vastata, niin onko rakkaus jonka rakensimme tehty hiekkaan?

Mitäpä jos on ukkonen ja liekki syöksyy maata kohti, polttaa koko pitäjän, sen ihmiset ja linnut?

Mitäpä jos jäät työttömäksi, mitäpä jos et aikuistu? Pyörit tuolla pillifarkuissas ja olet kuuskyt.

Mitäpä jos mä löydän toisen, mitäpä jos se rakastuu? Tahtoo mennä naimisiin ja viettää häitä viikon.

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?

Tiedäthän, että pysyn tässä vierelläsi maailman tappiin asti?

Vaikka tää nuoruutemme kesii väistämättä ja vaipuu vanhuuteen.

Muistathan, että meidät tehtiin toisillemme mittatilaustyönä?

Mitäpä jos se työ on tehty hartaasti ja yksinoikeudella?

Yksinoikeudella.

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

Ja elämä tapahtuu sinä aikana?

Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi, eikä talon katto kestä, lentääkö se ilmaan?

Lentääkö se ilmaan?

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?

Turhaan.

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?"

Samuli Putro: Mitäpä jos

http://www.youtube.com/watch?v=rTGNiKD4bqI

Kerroin sitten siskolle (2 lasta) keskenmenoista, kun tuli hänen kanssaan puhe alla mainitusta sukulaisesta. Kerroin, että halusin hänen tietävän meidän menetyksistä jotta hän ei hehkuttaisi vauvajuttuja juuri minulle. Jos ei tieten tahtoen haluaisi kääntää veistä haavassani....

Ja mitäpä sisko siihen. Alkoi kertomaan ihan urakalla lähipiirin raskautumisista! Kuinka hänen yhdellä ystävällä oli kaksoisraskaus mutta vain toinen lapsista selvisi. Kuinka eräs tuttu oli tullut raskaaksi vaikka hänelle oli tehty sterilisaatio. Kuinka eräs kaveri sai lapsen 40v kun vaihtoi miestä. Kuinka eräs tuttava käy tuloksettomissa hedelmöityishoidoissa. Että sillai!!!!!! Minä itkin puhelimessa ettei nuo lohduta yhtään, ei tätä surua poista mikään.... Ja mitä sain vastaukseksi, lisää ala-arvoisia kommentteja:

-te olette vielä nuoria, teillä on aikaa (EI 30+ ole enää niin nuori!!!!!)

-vaihda säkin miestä (siis mitä v****tua?????)

-luonto korjaa vialliset pois (juujuu, mutta mä olisin silti halunnut juuri tämän lapsen)

-hyvä et meni tos vaiheessa. Ajattele jos oisit joutunut ite päättämään keskeytyksestä (Niin ajattele!!!! Varmasti kauheeta mutta edelleenkään ei poista sitä tuskaa mitä tämä km aiheutti!!)

-kyllä teillä vielä onnistaa (Mistä PRKLEESTÄ sinä voit sen tietää?????!!!)

Ja lopuksi: koittakaa nyt jaksaa ja kyllä mulle voi aina jutella. Jutella????!!! Mitä helvetin juttelua toi on!!!! Toinen kertoo ihmetarinoita raskautumisista ja minä itken. Juu. Juttele keskenäs....

Oli taas tasan viimeinen ihminen kenelle kerroin keskenmenoista. Olen ihmetellyt joskus, miksei näistä asioista puhuta enemmän ääneen. Miksi keskenmenot on vaiettu ja salattu suru. Juuri tämän takia! Ei kai kukaan miestä ole niin tyhmä, että haluaa itseään potkittavan kun jo valmiiksi makaa maassa.... (paitsi minä ehkä?)

Mutta se on sanottava, että tämän toisen km:n jälkeen säästyin ystävieni ehkä hyvää tarkoittavilta mutta loukkaavilta kommenteilta. Joita kyllä sain kuulla ensimmäisen km:n jälkeen heiltäkin. Mikäköhän siinäkin on? Ehkä toisen km:n jälkeen ihmiset tajuavat ettei mitkään sanat auta kun ne sanat on jo kertaalleen sanottu. 

"Ole yksin oman surusi kantaja..."

Kotiteollisuus: Mahtisanat

Sain juuri kuulla vauvauutisia sukulaisilta. Hänelle tulee nyt vauva, hänelle jolle ei koskaan pitänyt tulla lasta. Hänelle jolla ei ole ollut vauvakuumetta. Hänelle joka tapasi miehensä vuosi sitten. Elokuussa kuulemma syntyy....  Voi että. Ai kun kiva. Mitä siihen nyt sanois kun hengitys pysähtyy... sydän lakkaa lyömästä ja kyyneleet nousee silmiin  Miten voi SATTUA NÄIN PALJON!!!!!    Voin tuntea sen haavan avautuvan uudelleen, joka juuri ja juuri on peittynyt hentoon arpeen. Nyt se on revitty auki, vereslihalle asti. Ja veistä käänetty siinä haavassa luussa asti.

Minä en voi iloita toisen onnesta. En vaan voi!!! Tehköönkin se minusta vaikka kuinka itsekkään ihmisen tahansa. En pysty. En nyt. En, kun meidän ensimmäisen lapsen laskettuaika olisi ollut parin viikon kuluttua. En, kun meidän toinen lapsemme olisi syntynyt heinäkuussa  Niitä minä mietin, taas. Ja suren, suren, suren.... Lähteekö tämä suru minusta ikinä?

"Vierii kyynel, vierii toinen, vierii
silmistä vesi veden jälkeen
rinnoilta helmoille, helmoilta
joeksi ja joesta järveen
järvi syvä kuin synkin suru on
musta kuin yötaivas pimeä
Tuonelan koivut, lehdettömät
kuiskivat meidän kahden nimeä."

 Kotiteollisuus: Tuonelan Koivut