Minä näin viime yönä unta, että olin raskaana. Taas kerran.... Mutta tällä kertaa se oli erilainen uni. Tällä kertaa unessa tunsin vauvan liikkeet sisälläni. Se oli ihmeellistä. Pelottavan ihanan ihmeellistä  Pelkäsin ettei kaikki ole hyvin, ettei vauva selviä hengissä ja samaan aikaan olin haltioissani tuntemistani potkuista. Eli hyvin todentuntuinen uni, voisin kuvitella että oikeassa elämässä tuntisin samalla tavoin.

Olen ennenkin ollut unessa raskaana, synnyttänyt ja imettänyt. Mutta tämä oli jotain uutta. Mitä lienee uni kertovan tai kertooko mitään. Ainakin sen, että ajatus pyörii tiivisti raskaantumisen ympärillä. Päivin ja öin.... Öin ja päivin...

Keskenmenon jälkeen ehti olla vain kahdet kuukautiset kun tulin uudestaan raskaaksi. Hetken jo luulin, ettei kuukautisten alkaminen enää tuntuisi missään. Onhan niitä jo nähty, niin monet koettu. Mutta ei niihin totu. Pettymys jokainen kerta...

Elämäni toisen plussatestin tein isänpäivänä 2008. Olin jo aavistellut pullan olevan uunissa muutaman päivän. Taas jotain mystistä äidinvaistoa(ko)?. Se oli uskomatonta  Näin pian tulin uudestaan raskaaksi. Pitävätkö ne puheet sittenkin paikkansa, että raskaus alkaa helpommin km:n jälkeen. Mene ja tiedä mutta ainakin meitä onni potkaisi. Ja mikä enne, hyvä enne, olihan isänpäivä. Tämä lapsi on nyt tarkoitettu meille. Niin uskoin.

Edellisestä kerrasta viisastuneena en hassannut rahoja yksityiseen ultraan. Maltti on valttia... Kumman tyynesti pystyin odottamaan viikon kunnes soitin neuvolaan ja varasin ajan. Jotain kai oppinut viime kerrasta...

Kummasti uniin tuli ennen ensimmäistä neuvolakertaa painajaisia. Näin unta kuolleista vauvoista, keskenmenoista, tuulimunista.... Vanhat traumat palasi mieleen. Eikä edes niin vanhat, vain muutaman kuukauden takaiset. Mutta olo fyysisesti oli hieman erilainen. Väsytti kyllä (kuten ekassakin), olin pienessä kuumeessa ja olo oli kuin ilmapallo. Kaikki raskausoireet siis

Neuvolan kätilö oli mukava, reipas naisihminen. Käytiin ensin nopeasti ultrassa katsomassa tilanne. Ja tilanne oli hyvä. Erittäin hyvä   Raskausviikoja oli nyt 8+2. Samantein lävähti ruutuun pieni möykkymme, kun ultra-anturi kosketti mahaa. Ja ne äänet! Kuin pieni junan olisi jyskyttänyt sisälläni. En voinut kääntyä katsomaan miestäni tai olisin purskahtanut hysteeriseen itkuun. Siellä se oli, meidän vauvamme. Näkyvästi ja kuuluvasti. Ja sitä jumputusta olisin voinut jäädä kuulemaan ikuisuuksiin asti... Voiko mikään ääni maailmassa olla kauniimpi?

Kätilö otti tietoja ylös, näytteitä, kyseli, jutteli. Antoi pinon papereita, esitteitä, kirjan, vihkosia, dvd:n.... Ihanaa teille tulee vauva, niissä luki. Niinkö, minusta tuntui. Onkohan tämä nyt hieman liioittelua? Ja toisaalta päässä kaikui kätilön sanat: "tämä näyttäis jopa hieman isommalta kuin näihin viikkoihin nähden kuuluisi. " Siis meidän vauva ei ainakaan alamittainen ollut. Vastasi viikkoja. Vastasi kaikkia mittoja. Oli normaali :) Ainut asian minkä halusinkaan kuulla oli nyt sanottu. Helpotus, onni, ilo ja toivo täytti mielen.

Sovimme toisen ajan rv 12. Juku, saisimme kuulla doplerilla sydänäänet uuden vuoden kunniaksi! Mahtavaa. Ja kertoa hyvät uutiset vuoden vaihteen kunniaksi kaikille. Että nyt se on totta, meille tulee vauva. Kesävauva.

Sitä ennen olisi niskapoimu-ultra muutaman viikon kuluttua. Varasin heti ajan ja aloimme pohtimaan menisinkö myös veriseulaan. Mitä ne kaikki testit tarkoittavat, mitä niistä selviää, mitä jos jotain on vialla, mitäs jos vauvalla ei kaikki ole hyvin, kuinka vammaisen lapsen olisimme valmiit ottamaan.... Tunteiden mylläkkää, vuoristorataa.... Illat luin oppaita ja silittelin mahaa. Voisiko tämä nyt olla totta. Saammeko todella tämän vauvan. Uskallanko rakastaa häntä jo nyt. Mitäs jos joudun hänestä luopumaan, taas. Pelkoa, toivoa, uskoa...

Koitti np-ultra. Odotusaulassa täyttelin lomakkeita. Halusin osallistua tutkimukseen koskien synntyspelkoa. En minä synnytystä pelännyt. Pelkäsin np-ultraa. En edes mahdollista niskaturvotusta, vain ettei möykky olisi enää edes elossa. Pelkäsin että menetän hänetkin.

Kumma miten koko elämä voi muuttua 5 minuutin sisällä. Minun elämäni oli kasassa, olin onnellisesti raskaana ja täyttelin lomakkeita odotusaulassa. Siitä viiden minuutin kuluttua koko elämäni oli revitty palasiksi. Sieluni ja sydämeni murskattu.

Tunsin heti ettei kaikki ollut hyvin kun kätilö käänteli ultra-anturia mahan päällä. Miksei näy mitään, miksi se painaa noin kovin, mietin. Samassa ruudulle ilmestyi jotain. Maapähkinän näköinen möykky. Meidän mökky, meidän vauva. No nyt se on siinä, huh, huokaisin kunnes uusi pelko iski. Miksi kätilö on hiljaa, miksei se sano mitään.... miksei vauva liiku, pitäisihän sen jo liikkua. Mutta meidän vauvan ei liikkunut. Kaveri jökötti paikoillaan, kellui. Liikkumatta. Mikään ruudulla ei "värissyt". Mitään elonmerkkejä ei näkynyt. Hiljaisuuden rikkoi kätilön sanat "mulla olisi nyt teille ikävää kerrottavaa". Juu, älä kerro. Älä sanoa sitä ääneen. Meidän vauva oli kuollut. Taas. Jo toisen kerran olin siinä samassa tilanteessa ja mietin ettei tämä voi olla totta! Ei taas!!!!

Kätilö kutsui lääkärin paikalle ja tulos sama: ei elämää. Sydän oli pysähtynyt. Sikiö vastasi rv 9+2, 240mm. Ihan normaali 9 viikkoinen. Normaali..... ja ei kuitenkaan yhtään normaali.

Itku tuli vasta hetken päästä, kun kätilö jutteli. Sanoi ettei mikään mitä olen tehnyt ole voinut tätä aiheuttaa  Sovimme lääkkeellisestä tyhjennyksestä, halusin sen. Kuvittelin kaiken menevän samalla tavalla kuin viimeeksi..... Kuinka väärässä olinkaan....

Kesällä 2008 pärähti elämäni ensimmäinen plussa mittariin. Puolentoista vuoden aktiivisen yrittämisen jälkeen, ihmetys on suunnatonta! Nytkö se tapahtui, nyt se on tässä.... luomuplussa. Ihmeellistä  Se voitonriemu, into, onni! Minä tein sen. Me teimme sen. Me saimme vihdoin nuo kaksi maagista viivaa piirtymään testitikkuun. Nuo kaksi viivaa, joita olimme yrittäneet kaikki nämä vuodet. Nuo kaksi viivaa, joita en uskonut koskaan näkeväni. Koska kyllä, usko horjui matkan varrella vaikkei toivosta luovuttu koskaan.

Samalla mielen valtasi pelko, epäilys, hätäännys, paniikki, epäusko. Ei voi olla totta. Miten tässä käy. Miten minä selviän. Miten me selviämme. Mitä tapahtuu seuraavaksi.I lmassa lievästi ilmaistuna hysteriaa.... ja sitä helpotusta. Minä tulin sittenkin raskaaksi. Me saamme vauvan. Talvivauvan...

Soitto yksityiselle gynekologille ja sain ajan seuraavaksi päiväksi. En voinut odottaa hetkeäkään enää, en sekuntiakaan. Tahdoin saada lääkäriltä varmistuksen, lääkäriltä "aamenen" asiaan. Gynekologin ensikommentti " no sinähän et kauaa odottanut kun jo nyt tulit", kun kerroin tehneeni testin edellisenä päivänä. "Minä olen odottanut jo ihan liian kauan" vastasin. Liian kauan, liian monta vuotta. 

Ultrassa ei näkynyt mitään. Mikä pettymys. En tiedä mitä kuvittelin, että siellä noilla viikoilla näkyisi jo joku. Joku eli meidän vauva. Lääkärin mukaan mitään ei vielä yleensä näykään näin aikaisin. Tai ehkä joillain, joillain ei. Käski tulla uudestaan parin viikon kuluttua asian varmistamiseksi. Kiitos ja näkemiin. Eli kotiin odottamaan. Odottamaan päivien kulumista. Toivomaan parasta. Pelkäämään pahinta. Ja odottavan aika on tunnetusti pitkä, hyvin pitkä...

Piinaavien päivien kuluttua oli toinen käynti yksityisellä. En edes muista nyt kuinka toiveikas olin, lähinnä pelko persuuksissa kuulemaan tuomiota. Jostain syystä pelkään aina sitä pahinta. Mitäs jos siellä ei nytkään näy mitään. Mitäs jos, jos, jos.... Mutta siellä näkyi. Jotain. Ruskuaispussi mutta ei havaintoa sikiöstä. Lääkärin tuomio: tuulimuna. Järkytys. Shokki. Ei voi olla totta. Kuulemma näillä viikoin alkion pitäisi näkyä. Varma lääkärikään ei ollut, mutta kertoi lääkkeellisestä tyhjennyksestä, kaavinnasta.... Lisää järkytystä, epäuskoa, vihaa. Miten lääkäri noin voi sanoa, ettei tiedä! Pitää tietää, minä haluan tietää. Lääkäri lupasi laittaa lähetteen sairaalan ultraan reilun viikon päähän. Siis lisää odottamista.... tunteiden vuoristorataa.... piinaavia päiviä...

Koitti sairaalan ultra. Jäykähkö naislääkäri tutki, ultrasi. Oli hiljaa... kunnes sanoi " täällä näkyy selvä sikiökaiku mutta ns. laiska syke. Voi enteillä keskenmenoa tai sitten tämä päättyy aivan normaaliin synnytykseen." Ja minä itkin. Onnesta, helpotuksesta, ilosta! Siinä se nyt oli, meidän vauva. Minun lapseni. Tuo vaalea häilyvä läiskä ruudulla. Olisin voinut maata siinä ultrattavana koko lopun ikäni. Ihmeellistä. Ja koska raskaus oli enemmän kuin toivottu, jäädään odottamaan. Taas.... Seuraava käynti 2 viikon päähän kontrolliin. Mielen myllerrys sen kuin jatkui ja kasvoi. Sitä onnea on vaikea kuvailla kun näkee ensimmäistä kertaa pienen elämän alun kasvavan sisällään. Se täytyy kokea.

Kontrolliultran päivä koitti. Takana iloa, onnea, uskoa, surua, pelkoa.... Ja jostain syystä varmuus siitä, että me emme koskaan saa tätä lasta. Aamulla laitoin hiukset,  meikkasin, puin hameen ja mietin miksi ihmeessä tällään itseni viimeisen päälle jonnekin sairaalan polille. Ja samassa ajatus, että laittavathan ihmiset itsenä näteiksi hautajaisiinkin. Kai minä nyt oman lapseni hautajaisiin voi pukeutua. Siis häh??? Mistä moiset ajatukset tulivat, en tiedä. Äidinvaistoko? Mutta ultrassa erittäin empaattinen lääkäri lausui ne kuuluisat sanat, joita varmasti kukaan ei halua kuulla "täällä ei nyt näytä hyvältä". Pikkuisen sykettä ei enää ollut, sikiökaikua ei havaittavissa. Rv 11 näytti kalenteri mutta papu vastasi kokoa rv 7  Itseasiassa hän oli hiukan pienempi kuin edellisellä kerralla, eli raskaus oli keskeytynyt melkein heti viime ultran jälkeen. Diagnoosi: keskeytynyt keskenmeno. Hoito: lääkkeellinen tyhjennys.