Tässä eletään nyt jännittäviä aikoja. Elämässämme on myös toinenkin projekti eli omakotitalo ja miten se hankitaan. Siinä mielessä tämä projekti on helpompi, että tässä selviää puhtaasti rahalla. Kiikarissa on tällä hetkellä lupaava talo-ehdokas ja tänä iltana on tehtävä päätös: ota tai jätä. Vielä(kään) en tiedä kumman teen...

Se hyvä puoli tässä on, että se toinen projekti on jäänyt täysin taka-alalle. Energiaa ei kertakaikkiaan riitä molempiin. Tämä on myös ollut täysin tietoinen päätös ja toiminta. Olen km:jen jälkeen joutunut puntaroimaan elämää niin monelta kannalta uudestaan ja tullut siihen tunteeseen, että kävi lapsi-projektissa kuinka tahansa, minä haluan asua omakotitalossa kaikesta huolimatta. Taustalla tässä kummittelee joku vanha kuvitelma ydinperheestä; aviomies, talo, pari lasta, koira.... Ja nyt kun se kuvitelma elämän kolauksien myötä hajoaa palasiksi, tajuan etten halua heittää kaikkea pois yhdellä kertaa. Vaikka en lasta saisikaan se ei poista halua asua omassa talossa. Olen alkanut tässä pikku hiljaa oppia vetämään pois yhtäläisyysmerkkejä eri asioiden väliltä muutenkin. Nyt vasta huomaan miten rajoittunut maailmankatsomus minulla on ennen ollut, on tosin vieläkin, mutta ei sitä Roomaakaan päivässä rakennettu.

Ja tämä taka-alalla oleva projekti kyllä säilyy. Eläähän se mielessä koko ajan, ei siitä pääse mihinkään. Mutta sen rinnalle on tullut paljon muutakin elämää ja siitä olen ylpeä. Se vaatii paljon eikä ole ollut helppoa. Aina tulen vähätelleeksi itseäni ja yritän nyt päästä siitä eroon. Tai pikemminkin antamaan itse itselleni kunniaa ja arvostusta kun siihen koen olevan aihetta. Aihe voi olla pieni, mutta kun se huomaa tunne on suuri. Arvosta itseäsi. Joka päivä. Tänäänkin. 

Terveiset tuuli tuo haikaratohtorilta! Ajattelin ensin etten jaksa tänään vielä mitään kirjoittaa, mutta kirjoitetaan nyt kun kaikki on tuoreessa muistissa.

Ei ollut hukka reissu ja päälisin puolin jäi ihan hyvä maku. Meillä sattui olemaan oikein mukava naislääkäri, tuntui hyvin empaattiselta ja asiantuntevalta. Mukavaa saada välillä myönteinen kokemus lääkäristä, niitä kun ollut aika harvassa tähän asti.

Aloitetaan vaikka miehestä ja simpoista. Tulokset olivat lääkärin mukaan oikein hyvät. Muutamia arvoja: tilavuus 2,5 ml, tiheys 81 milj./ml, nopeasti liikkuvia suoria 46% , hitaasti liikkuvia kaartelevia 22%, epänormaaleja 88 %, muodoltaan normaaleja huimat 12% (lääkäri ei kuulemma koskaan ennen ole vastaanotollaan törmännyt näin hyvään tulokseen, on luullut ettei kukaan voi ylittää edes 10% alaviitearvoa) :), vasta-aineita 3% eli vähän.  Että miehen "kama" näyttäis olevan aika tykkiä! Kyllä noilla pitäisi vauva saada aikaiseksi. Eli vika ei luultavimmin ole hänessä ja tästä päästääkin siihen muttaan eli mutta.....

Mutta siis minä. Lääkäri oli hieman huolissaan limakalvon paksuudesta tai lähinnä sen ohuudesta. Epäili josko minulla munarakkula ei kypsy tai sitten tämä kierto on ollut vain huono ja ov ei ole tapahtunut. Otettiin pari verikoetta selventämään asiaa, tulokset saan parin viikon kuluttua. Suositteli hoidoista minulle kierron kartoitusta ja ehkä munajohtimien aukiolotutkimusta. Kuulemma joillekin joskus voi kaavinta ja tulehdukset aiheuttaa jotain häikkää ja tällä aukiolotutkimuksella saadaa ns. röörit auki ja monille jo yksistään se auttaa raskaaksi tuloon. Ja nuo kun saadaan selville niin ehkä tueksi lugesteroni-lääkitys. Mutta nämä tutkimukset tapahtuu kesän lopulla, ehkä, jos siis niihin haluamme mennä tai siis minä haluan.

Mitään syytä keskenmenoihin lääkäri ei osannut sanoa, se oli jo arvattavissakin. Kun kuulemma keskenmenot ovat niin yleisiä ja vasta kolmannen jälkeen aletaan tutkimaan..... Joojoo, on kuultu ennenkin. Tietysti halutessamme saamme nuo tutkimukset (kromosomi ja tukostaipumus) aiemminkin.

Muuten lääkäri kyllä otti huomioon myös aiemman sairashistoriani ja sen miksi minulle km:t eivät ole mikään leikin asia (joskaan ei kenellekään muullekaan), josta olin todella tyytyväinen. Hän osasi ottaa huomioon kokonaisuuden eikä pelkästään keskittynyt tähän lapsettomuuteen. Tai emmehän me itse asiassa ole heidän mittapuun mukaan lapsettomia kun kaksi raskautta on ollut. Toisaalta yhtään lasta, elävää, ei meillä ole... No niin tai näin. Apua kuitenkin sieltä saamme jatkossakin ja se tässä on tärkeintä.

Ovistikkuja ostin vastaanotosta, kuulemma niiden pitäisi olla luotettavia ja toimivia. Tämä lääkäri niitä suositteli ja ajattelin jos niillä saisin jotain tietoa mitä alakerrassa tapahtuu vai tapahtuuko mitään... Katsotaan nyt josko jaksan jo ensi kierrosta alkaa tikuttelemaan. Pikkasen huolestuttaa, että ovuloinko minä ollenkaan.... Tai no ainakin todistettavasti kaksi kertaa olen.

Vaan tulihan ne kyyneleet iltapäivällä autossa matkalla töistä kotiin. Kyllä se silti tuntuu, tiedättehän, siellä sydämen viimeisimmässä sopukassa, pimeimmässä nurkassa missä herra Pelko pitää majaa. Raottaa ovea ja kuiskaa hiljaa; Tuleeko tästä ikinä mitään...

"What does tomorrow want with me
What does it matter what I see
If I can't choose my own design
Tell me where do we draw the line"

Poets of the Fall: Where Do We Draw the Line

Ja siihen perään:

"I said baby don't worry
Life will carry
Just take it slowly

Cos the love you used to feel's still there, inside
It may be a faded photograph, but I know you care, so don't hide it
If you're scared, I'm here beside you,
If you get lost I'm here to guide you
and I'll give you peace when peace is fragile
Love is all the good in you
Love is peace when peace is fragile"

Poets of the Fall: Fragile

Kas siinäpä kysymys. Huomenna meillä on siis ensikäyntiaika Väestöliitolla. Epäilen kyllä vahvasti ettei huominen tuo tullessaan mitään, uutta ainakaan. Paitsi simppatulokset. Niiden pitäisi olla valmiit, mutta olemmeko me....  Tai minä kyllä ainakin alan olla jo aika ylikypsää kauraa tämän asian suhteen...

Mitään suurempaa urheilujuhlan tuntua ei ole ilmassa. Töissäkin sanoin, että joo tehdään noi hommat sitten huomen aamulla..... en edes heti muistanut etten ole aamusta paikalla. Kaskas. Aivan ihmeellistä minulta, joka suunnittelen ja muistan kaiken suunnilleen minuutin tarkkuudella.

Mieheltä kysyin, mitä hän on ajatellut tulevilta tutkimuksilta/hoidoilta ja tuttuun tapaa sain lyhyen ja ytimekkään vastauksen: en vielä mitään kun ei ole asiasta mitään kunnon tietoa, eiköhän se lääkäri sitten kerro mahdollisuuksista. Että näin. Ja juuri näin. Ihan turhaan tässä onkaan pähkäillä omassa pienessä kierossa mielessä mitään kun mistään (juurikaan) en tiedä mitään. Kyllä se huomenna selviää jos on selvitäkseen. Yritän pitää oman pääni kylmänä ja olla odottamatta mitään epärealistista lääkärin suhteen kuten, että hän ojentaisi takahuoneesta meille pienen käärön ja sanoisi, että tässä teille tämä lapsi, tätähän te tulitte täältä hakemaan! Voi kunpa se olisikin niin helppoa. No joo, ainahan sitä saa tietysti toivoa ;)

Tämä kierto on mennyt yllättävän kivuttomasti, kp 25 ja jo lähinnä odotan menkkojen alkamista. Aika maailman 7. ihme saisi olla jos olisin pieniinpäin, sen verran hiljaista on ollut kamarin puolella. Se huono puoli on, että kun kaksi kertaa on ollut raskaana niin sitä vaistonvaraisesti (tai pakonomaisesti kuitenkin...) etsii itsestään raskauden merkkejä kun tietää miltä se omassa kropassa tuntuu. Jokainen vihlaisu, nippaisu, turvotus, arkuus, herkkyys, väsymys.... Voisikohan sittenkin.... Ja tietää myös senkin, että ei. Ei tällä(kään) kertaa.

Toisaalta se tuo myös suuren helpotuksen. Ei mitään ikäviä raskausoireita, ei pelkoa ja jännitystä, että onkohan siellä sisuksissa sittenkään mitään elämää. Ja jos on niin kuinka kauan. Ei hermoja raastavaa ultran odotusta. Ei jatkuvaa epätietoisuudessa elämistä. Ja se sopii minulle paremmin kuin aikoihin! Ne pienet asiat tekevät tästäkin onnellisen ajan, kun tietää mitkä housut mahtuu jalkaa ensi kuussakin :) Ei tämä lapsettomuuskaan aina niin kamalaa ole. Tai vaikka ikävän ja vaikean asian kanssa joutuukin elämään niin ilo on silti sallittua. Ei ilo ja suru ole toisensa pois sulkevia, toinen kulkee toisessa kädessä ja toinen toisessa. Kuljetaan yhdessä kultaista laveaa keskitietä. Eikä pidetä kiirettä maaliin.

Nyt on tullut jokin vaihe tässä lapsettomuudessa, jota ei ennen ole ollut. Sanalla sanoen kyllästyminen. En ole tännekään paljon kirjoitellut kun tuntuu ettei ole kerta kaikkiaan mitään uutta sanottavaa, enkä jaksa enää vatvoa samoja juttuja sen sadannen kerran. Tätä kyllästymistä on kestänyt jo jonkin aikaa ja huomaan sen vain lisääntyvän. Ennen tässä vaiheessa kiertoa (mahd. ov) on ollut fiilikset järjettömän korkealla mutta nyt on lähinnä sellainen vai niin-olo. Ajattelin, että kyllä se pakottava tarve tulla raskaaksi iskee kierron tässä vaiheessa mutta ei. Ei mitään sen suuntaista.

En ole paljon edes jaksanut ajatella mitään aiheeseen liittyvää. Tai sitten se johtuu siitä, että olen ajatellut jo niin paljon ks. aihetta näinä viimeisenä 4 vuotena, että raja tuli vastaan. Kai se on raja näköjään tälläkin asialla, lapsettomuudella. Vai olenko minä luovuttamassa? Väsynyt viimein taistelemaan sellaista asiaa vastaan, jota minä en voi voittaa? Suostunut tajuamaan, että tässä pelissä ei mitkään säännöt päde? Miksi taistella tuulimyllyjä vastaan kun voi istua maassa ja nauttia ilmasta, antaa tuulen sekoittaa tukkaa... Ei se niin kamalaa ole, jos kutrit eivät aina ole ojennuksessa...

Edes tuleva äitienpäivä ei ahdista. Ei koske minua, joten miksi välittäisin ja jos välitän niin sillä ajatuksella, että minä olen jo äiti. Olen äiti niille kahdelle pienelle, jotka eivät olleet tänne tarkoitetut. Vaikka syli on tyhjä niin sydän ei. Vaikka minua ei ole kukaan kutsumassa äidiksi niin sisimmässäni olen äiti. Minä tiedän sen ja se riittää.

"Anna tuulen puhdistaa..."

Tehosekoitin: Maailma on sun

Jos lapsettomuudelle on olemassa jonkinlainen kaava, toimii se myös jonkinlaisena vaakana. Tässä on tullut punnittua jos jonkinlaista, lähinnä nyt ihmissuhteita.

Sukulaiset. Meillä kummallakaan ei ole kovin läheiset välit sukulaisiin. Minä olen kertonut asiasta vain siskolleni ja jälkeenpäin edelleen mietin mahtoiko olla sittenkään viisas ratkaisu. Meillä lapsuuden kodissa kaikki isot asiat ja ongelmat lakaistiin maton alle, niistä ei osattu tai kyetty puhumaan. Samaa mallia ole yrittänyt noudattaa elämässäni myöhemminkin ja saanut huomata miten epäpätevä ratkaisumalli se onkaan. Olen monta kertaa punninnut mielessä kertomista ja ns. kaapista ulos tuloa mutta tullut joka kerta samaan tulokseen: jos kolmeenkymmeneen vuoteen ei olla puhuttu asioista niin miksi aloittaa nytkään. Enkä koe edes sitä enää tarpeelliseksi. Minulla on oma elämä, oma perhe ja valinnan vapaus kenelle kerron mitä kerron.

Ystävät. Lapsettomuus laittaa myös puntaroimaan ystävyyssuhteita, kenelle jakaa tätä kaikkea, kenelle ei. Kaikki läheiset ystävämme tietävät km:noista. Olen kertonut heille kaiken heti ensimmäisestä plussasta lähtien. En ole vain yksinkertaiseti pystynyt pitämään sisälläni kaikkea sitä mitä on tapahtunut. Ja olen heille äärettömän kiitollinen kaikesta tuesta. Mutta täytyy myöntää, että osa suhteista alkaa väljähtyä. Huomaan etten jaksa pitää kaikkiin yhteyttä, ei vaan kertakaikkiaan kiinnosta. En tiedä keskittyykö sitä liikaa itseensä, kaikki pyörii vain oman lapsettoman navan ympärillä, vai keskittyykö sitä olennaiseen? Siis itseensä ja omaan hyvinvointiin. Välillä toivon, että minulta kysyttäisiin mitä oikeasti kuuluu. Miten olen jaksanut, miltä lapsettomuus ja km:t tuntuvat nyt.  Mutta toisaalta en kestä minkäänlaisia mielipiteitä ja auttamisyrityksiä. Kaikki tuntuu heti sellaiselta "mistä säkin mitään tiedät ---- älä sä tuu mua neuvomaan", ehkä siksi ettei lähipiirissä ole ketään kuka olisi jotunut käymään läpi samoja juttuja (paitsi yksi spesiaali ystävä joka varmasti tunnistat itsesi jos luet tätä :) ).

Parisuhde. Tässä on punnittu myös keskinäistä suhdetta. Kuka minä olen, kuka sinä olet. Keitä me olemme yhdessä, mitä me haluamme. Eräs ystäväni sanoi, kun kerroin hänelle km:jen aiheuttamasta kriisistä, että voihan tuo venettä keikuttaa muttei se tarkoita, että koko vene kaatuu. Vaikka rehellisesti sanottuna kyllä minä pahimman keikutuksen yhteydessä luulin, että kohta mennään paatin kanssa ympäri ja hukutaan molemmat. Ja siinä hetkessä tuntui maailman suurimmalta kliseeltä sanonta, että kriisit voivat yhdistää pariskuntaa. Mutta ehkä se hetki oli vielä liian aikainen arvioimaan lopputulosta. Tällä hetkellä näyttää tosiaan siltä ettei se vene kaatunut. En tiedä yhdistikö nuo koettelemukset meitä mutta eipä ne ainakaan eroittaneetkaan.

Minä. Kaikista eniten tässä on joutunut punnitsemaan omaa suhdetta itseensä. Kuka minä olen. Millainen olin ennen ja millainen olen nyt. Paljon pohtinut tuota EmmyAuroran Pahempi toistaan-mietintää. Siitä olen varma, että nämä kokemukset muuttavat minua mutta mihin suuntaan? Voiko nämä todella muuttaa ihmistä pahemmaksi. En kyllä koe olevani ainakaan parempi ihminen kuin ennen mutta ehkä aika näyttää lopullisen tuloksen. Ehkä siltä pahemmaksi muuttumiselta välttyy kun jaksaa taistella katkeruutta vastaa. Joka päivä. Ja minä yritän, en halua muuttua katkeraksi ämmäksi, jonka elämässä ei ole mitään muuta kuin lapsettomuuden musta aukko. Välillä mietin, että onko tämä oikeasti näin vaikeaa vain teenkö minä kaikesta tästä vain näin vaikeaa?

Kp 32.... eikä mitään ole tapahtunut. Mielikuvitus alkaa laukata.... mitäs jos testit vaan näytti väärin.... aargh....

Kp 30, eikä menkkoja näy eikä kuulu. Mutta! Älkää pelästykö. Ei, en ole raskaana ja siitä todisteena 2 negatestiä. Toisen tein jo viikko sitten huvin vuoksi ja toisen eilen varmuuden vuoksi. Ennen km:ja kierrot oli 31-32 ja yli mutta km:jen jälkeen aina tasan 29. Mikä on mielestäni varsin mielenkiintoista. Aivan kuin kroppani olisi jotenkin "pitänyt" km:sta, kun tuntui kierto muuttuneen niin säännölliseksi. Paitsi siis nyt. Ja jos lepakoita on vintillä (niin kuin onkin...) niin ei tuolla alakerran suunnallakaan taida olla kaikki ihan kohdillaan... Mutta nyt en jaksa murehtia sitä. Mitään raskausoireitakaan ei ole (paitsi silloin kuin kuvittelen olevani raskaana...) joten nyt vain odotellaan.

On se hassua nämä ihmisen mielenliikkeet. Vuoroin olen rukoillut ja loitsunut Äitimaata, vuoroin Isäjumalaa, sitä poikaakin ja pyhää henkeä ja mitä niitä nyt olikaan.... Että antakaa minun tulla raskaaksi. Antakaa meille lapsi. No, eilen teimme miehen kanssa yhteispäätöksen, että ay lopetaan. Tästä eteenpäin ainakin kesän loppuun asti mennään tjot:lla. Viime kesästä asti kaikki lomat ovat menneet niin vituralleen, että nyt halutaan molemmat nauttia kesästä ja vapaudesta. Joillekin plussatesti ehkä tarkoittaa iloista odotusta mutta meille se tarkoittaa taas itkua ja parkua. Ja nyt en kaipaa niitä, en yhtään. Ja koska meille tjot ei ole ennenkään tuottanut tulosta raskausrintamalla niin en näe sitä ongelmaa tulevaisuudessakaan. Eli haloo yläkerta.... tällänen toive tällä kertaa....

Sekin on perin hassua, että minä teen aina näitä suuria suunnitelmia ja neuvottelen joidenkin korkeampien voimien kanssa miten homman tulisi edetä. Jos mä luovun tästä, niin sä annat mulle tuon..... Harmillista vaan ettei tässä olla oikein missään neuvotteluasemissa. Kovin jäävät nämä sopparit yksipuoleisiksi.

Mikä kaikista hienointa tässä päätöksessä on, että olo tuntuu aivan järjettömän helpottuneelta. Ei mikään ihme ettei tästä kierrosta tärpännyt, niin kaamea stressi ollut koko aiheesta. Ja tästä ikuiseen muna-kana pohdintaan eli aiheutuuko stressi lapsettomuudesta vai lapsettomuudesta stressi. Siis kumpi oli ensin? Niin tai näin.... stressiä ja lapsettomuutta löytyy kumpaakin.

Jännää oli myös huomata, että mies oli aivan samaa mieltä yrityksen lopettamisesta. Näköjään se stressaa häntäkin ja miksei stressaisi. Seuraava etappi on kuitenkin reilun viikon päästä miehen simppa näytteenanto ja sitten toukokuussa tuloksia kuulemaan. Näillä mennään... eteenpän.

Adrianmeren kuohut siintäen jo silmissä ja rantabaarin viileät cocktailit ;) Se tulee olemaan meidän palkintomme itsellemme, kiitos ja kannustus miten hyvin kuitenkin olemme selvinneet. Yhdessä.

Onko sellaista olemassa? Jotain tiettyä mallia minkä mukaan kaikki etenee? Esimerkiksi näin:

Tulee kumppanin kanssa puhe lapsista. Oishan sellanen kiva, vauva, meillekin. Mikä ettei... Joo, jätetään vaan ehkäisy pois. Hurjaa. Voi vitsi, miten jännittävää! Harrasta rakastelua, ei väliä ajalla ja paikalla. Raskaaksihan voi tulla koska vain, missä vain, milloin vain. Näinhän kaikki ovat kertoneet, opettajat ja vanhemmat varoittaneet. Haaveillaan ja mietitään mihin nurkkaan pinnasänky mahtuu vai pitäisikö alkaa jo katsella isompaa asuntoa? Farmariautoa? Ilmassa kihelmöi... Meilläpä on pikkus salaisuus...

Viikot vierii, kuukaudet kuluu. Mitään ei tapahdu, paitsi pettymyksiä toistensa jälkeen. Oloa valtaa hämmennys. Miten tää nyt ei oikein onnistukaan? Ensimmäisiä havaintoja pelosta alkaa ilmaantua. Katse kääntyy kalenteriin, kelloon... Mikäs se ovulaatio oikein olikaan? Marketissa käsi hamuaa ovulaatiotestipakettia. Vai oisko ne apteekin testit sittenkin parempia vaikka ovatkin kalliimpia? Ei mitään paineita ei, ei stressiä. Mitä nyt kelllon kanssa mietit valmiiksi päivän vessakäynnit että tulee tarpeeksi pidätettyä testiä varten. Ja siis miten nää toimii? Haalean haaleavaalea viiva? Oisko tää nyt se ovulaatio? Nytkö seksiä? Nyt! Kenties epäröivä soitto omalle gynekologille, kun meillä ei tämä raskaaksi tulo oikein ota onnistuakseen. Että pitäiskö tulla käymään? Gynekologin rauhoitteleva vastaus, juu kato ei mitään hätää. Otatte rennosti vaan. Aha, aijaa, just.

Ajatus raskaaksi tulosta valtaa mielen. Päivä päivältä yhä enemmän. Enemmän. Pelottaa. Ahdistaa. Huoli täyttää ajatukset ja oloa helpottaaksesi päätät kertoa asiasta ystävällesi, kaverille ehkä jollekin sukulaiselle. Niin kun mekin tota yritetään, äh, tota niinku saada vauvaa.... Ollaan yritetty jo aika kauan.... Odotat saavasi tukea, ymmärrystä. Ja sitä saatkin! Juu, kato mekin yritettiin ainakin jotain 3 kuukautta, että mä todellakin tajuun miltä susta tuntuu. Otatte kato vaan rauhassa, kyllä se sieltä tulee nyt kun kevätkin koittaa ja hormonit lähtee käyntiin. Älä ajattele koko asiaa, lähette vaikka jonnekin lomalle niin sit tärppää. Tukea ja ymmärrystä... Niinpä. Ensimmäiset haavat lapsettomuuden iholle ovat syntyneet. Olo on vielä tukalampi kuin hetki sitten. Me ollaankin ihan erilaisia kuin kaikki muut. Miksei meiltä tämä onnistu sormia napsauttamalla?

Kun lähipiiri tyrmää lapsettoman, mihin katse kääntyy seuraavaksi? Kirjastoon, nettiin kenties? Tiedonjano on valtava. Ollaanko me tosiaan ainoat ihmiset joille tämä on näin vaikeaa? Netistä löydät keskustelupalstat, blogit ja muut verkkoyhteisöt. Meitähän onkin muitakin! Pieni valonsäde pilkahtaa tunnelin päässä. Me ei ollakaan yksin. Seuraa perehtyminen lapsettomuuden terminologiaan. Ja ajan kanssa opit sujuvasti lukemaan ja keskustelemaan alan slangilla muiden kohtalotovereiden kanssa. Perustat ehkä oman blogin koskien lapsettomuutta? Teet mitä vain mikä helpottaa piinaavaa oloa. Lapsen jättämää aukkoa ja sitä kun kukaan ei ymmärrä.

Seksi muuttuu. Sitä harrastetaan vain ja ainoastaan lisääntymistarkoituksessa. Niiden muutamien päivien, viikon, aikana kun hetki on otollisin. Muuten housut pidetään visusti jalassa ja katse jossain ihan muualla kuin makuuhuoneen ovella.

Haet selviytymiskeinoja mistä vain, ehkä levottomana vaihdat harrastuksesta toiseen. Vai pitäisikö muuttaa. Vaihtaa työpaikkaa. Edes jotain pitää tapahtua! Odotus on sietämätöntä. Ja ne lapsettomuushoidot. Ei ihan niin simppeli asia kuitenkaan. Haluammeko mennä? Jos niin minne ja milloin? Aikaa, vaivaa ja rahaa vaativat. Ja kun päätös tutkimuksiin menemisestä on tehty alkaa odotuksen odotus....

Ja vierelläsi kulkee koko ajan pelko, huoli, kateus. Toivo ja usko liittyvät matkaseurueeseen enää harvoin, harvemmin mitä useampi vuosi kuluu lapsettomuuden polulla...

Tunnistatko itsesi?

Alkuun syvä huokaus. Ei se mies saanut aikaiseksi soittaa Väestöliittoon ja varata aikaa siihen siemennesteanalyysiin. Kuulemma niin kiire, joka pävä, koko ajan, ei ehdi. Näinkö se lankesi tämäkin minun kontolleni. Välillä kyrpii ihan todenteolla olla nainen näissä asioissa. Kiljuisin riemusta jos minun osani olisi käydä kerran masturboimassa sairaalan takahuoneessa! Ja sillä selvä. Tai edes jokus voitaisiin vaihtaa osia. Olisi kerrankin edes miehen vuoro kuulostella kroppaa, laskea päivä, tuntea vihlonnat, kivut ja säryt. Miksei ihmistä ole luotu kaksineuvoiseksi? Niin kuin matoja. Kun kaksi ihmistä kohtaisi toisensa ja he päättäisivät lisääntyä, he voisivat sopia keskenään kumpi suorittaa vaativan tehtävän. Mutta ei, se on tässä maailmassa aina nainen. Aina minä.

Toisaalta voiko ajatella että suurempi tuska tuottaa myös suuremman onnen. Ja toisaalta kuka sen määrittää kuinka iso kenenkin tunnekokemus on. Onko miehen tunteet koskien lapsen saamista aina jotenkin vähäisemmät? Ei se niinkään voi olla. Tasan eivät vain käy nämä onnenlahjat. Niin se on. Jotkut odottaa kauemmin, jotkut vähemmän. Me olemme odottaneet kohta neljä vuotta. Kauanko vielä??

"Kuka päättää, ketkä saa onnistua..."

PMMP: Oo siellä jossain mun

Eilen illalla selailin Väestöliiton lähettämiä papereita. Pyysin miestä soittamaan sinne ja varaamaan itselleen aikaa, jotta varmasti saataisiin sperma-analyysin tulokset toukokuuksi kun meille on varattu aika. Ja siinä niitä papereita pyöritellessä asia tuntui täysin normaalilta. Reilu kuukausi sitten kun paperit tuli kotiin katsoin niitä nopeasti ja työnsin laatikkoon -poissa silmistä, poissa mielestä- periaatteella. Ne ahdisti, ne tuntui oudoilta ja pelottavilta. Mutta nyt ne tuntuivat aivan luonnollisilta, ei siis ahdistusta eikä epämääräistä kauhua. Tuntui aivan normaalilta puhua analyyseista ja tutkia hinnastoa, ihan kuin se olisi maailman tavallisin juttu! Ja niinhän se onkin, meille (ja valitettavan monelle muullekin). Alanko minä päästä sittenkin sinuiksi meidän lapsettomuuden kanssa? Ensi askeleita hyväksyntään olla lapseton?

Oloa varmasti myös helpotti se kun kysyin mieheltä mitä hän ajattelee, kun oli kovin vaitonainen. Työjuttuja? Ei. Vauvajuttuja? Joo. Että saadaanko me vauvaa, hän vastasi. Niinpä. Sitä kysymystä minäkin pyörittelen päässäni, jatkuvasti. Kiva oli kuulla etten ole yksin. Me emme nimittäin ole niitä pariskuntia jotka "osaavat keskustella avoimesti ja rakentavasti ja tukea toisiaan vaikeina aikoina". On tullut huomattua, että puheyhteys ei toimi hyvinäkään aikoina saatika huonoina. Mutta välillä sentään kohdataan ja saadaan sanotuksi toisillemme jollain tavalla, että samaan suntaan kuljetaan vaikkei matkalla aina paljon jutellakaan. Tavoite on siis edelleen sama, me tahdomme lapsen. Meidän lapsen. Ja molemmat olemme valmiita tekemään sen eteen aika paljon. Aika näyttää kuinka paljon se paljon tulee olemaan. Mutta juuri nyt on taas hetken helpompi hengittää.

Lisäys: tänään kp 15 eli kierron puoliväli eli mahdollinen ov eli järetön yritys eli Toivo :)

Näin sitä voisi aprillipäivää huomenna viettää... Nauraisin jos pystyisin...

Sivukorvalla tänään kuulemani keskustelu kun eräs henkilö puhui puhelimessa: "Näin X:n äsken. Oli juu maha pystyssä, että kolmannen menivät tekemään. Pari kuukautta enää jäljellä. Niin ajatella. Minä en kyllä kolmatta tee, en ikinä. En varmasti tee. Aivan kauheeta ajatellakin, että olis taas joku lahkeessa roikkumassa. Just kun on saanut kaksi jo sen verran isoiksi. Taas siihen samaan rumbaan, aivan kamalaa. Miten joku viittii."

Ja minulla kiehui!! En tiedä oliko sappi vai mikä mutta veri kohisi korvissa. Siis lasten tekeminen!! Minun teki mieli karjua ääni käheäksi, että ettekö te jumakauta tajua ettei lapsia tehdä! Niitä saadaan, jos saadaan! Ja turha siinä tehdä mitään päätöksiä, ei se ole varmaa että kolmannen edes saisit vaikka haluaisit! Ettekö te nuijat tajua elämästä mitään!

Miksi jokainen kuultu lause, jokainen luettu sana lapsen "tekemisestä" on minulle kuin punainen vaate? Kaikki kuin piikki lihassa, sattuen, repien. Ja mitä minä oikein kuvittelen itsestäni. Että olen joku elämää suuremmin ja syvällisemmin ymmärtävä guru kun olen kokenut kaksi keskenmenoa?? Hah.

Loppuun pieni kevennys.....

Nainen ilmestyi valittamaan lääkärin vastaanotolle.
- Mikäs minua oikein vaivaa, kun sapettaa, vaikka se on jo leikattu pois?
- Ei se mikään ihme ole, sanoi tohtori. Kyllä minuakin joskus vituttaa, vaikkei minulla ole sitä koskaan ollutkaan.

Elämä on aika fifty-fifty.

Puolet kuukaudesta on aina jees, jees, jees-fiilis. Ihan varmaan nyt käy tärppi.... Kyllä me vielä onnistutaan...Kaikki on mahdollista.... Eli Toivoa siis isolla t:llä. Toisen puolen kuukaudesta on taas nou, nou, nou-fiilis. Menkat alkaa.... Pettymys. Epätoivo. Miksei taaskaan onnistanut.... Me ei ikinä saada lasta... Ja tämä sama kaava toistuu kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen...

Eilen tein myös sen huomion, että jos tuota 50-50 ajattelua hieman laajentaa kuukauksista vuosiin niin itse asiassa karkeasti jakaen olen hedelmällisen iän puolivälissä. Tästä hetkestä taaksepäin (suunnilleen) alkoi hedelmällinen ikä ja tästä eteenpäin on vielä (suunnilleen) yhtä monta hedelmällistä vuotta jäljellä. Okei, toki hedelmällisyys laskee radikaalisti loppua kohden, mutta nyt ei mietitä sitä koska tämä ajatus on positiivinen :) Siis se, että olen vasta matkan puolivälissä. Minulla on vielä puolet matkasta jäljellä ja sinä aikana voi tapahtua mitä vain!

KUINKA KAUKAA TÄHÄN HETKEEN

Olen kulkenut pitkän matkan
mutta olen vasta tässä.
"Olet vasta tässä",
he sanovat.

Mutta kukaan ei kysy,
kuinka kaukaa
olen tähän hetkeen tullut."

Maaria Leinonen

Kun luin itse nuo edelliset oivallukseni niin tuli sellainen olo, että "maassa olisi rauha ja ihmisillä hyvä tahto". Vaikka näin ei siis ole. Ei niin suurta valhetta etteikö totta toinen puoli..... Kyllä, edelleen seison oivallusteni takana mutta tuossa hyväksymisessä särähti jotain niin pahasti jopa omaan korvaani.

Periaatteessahan hyväksyminen menee noin, mutta käytännössä en minä sitä osaa. Pysty. Halua. Joku siinä on mikä tökkii ja pahasti.

Olen huomannut, että kaikin tavoin yritän siloitella mielessäni tätä tietä. Ei se nyt niin kamalaa ole olla lapseton..... Ei lapsettomuus meidän parisuhteeseen mitenkään vaikuta.... Ei tämä vaikuta minuun oikeastaan mitenkään..... Ihan jees. Ihan ok. Ei täs mitään.

Ja kuitenkin on kaikkea. Se on ihan helvetin kauhean kamalaa olla lapseton vasten omaa tahtoaan. Kyllä, se vaikuttaa meidän parisuhteeseemme enemmän kuin haluan ikinä itselleni myöntää.  Ja kyllä se vaikuttaa myös minuuteenkin. Etenkin juuri minuun vaimona, naisena, äitinä. Milloin minä vedän pään pensaasta ja myönnän, että tämä on vaikeaa? Yksi vaikeimmista asioista elämässä joita ole joutunut kohtaamaan. Ja myönnän sen, että tähän ongelmaan minulla ei ole ratkaisua.

"Päivällä esitän normaalii
ja leikin, et oon elämässä kii..."

PMMP: Niina

Näiden vuosien kuluessa on ollut aikaa pohtia millainen äiti haluaisin olla. Mitä haluaisin lapselleni opettaa, näyttää, kertoa. Millaisessa kodissa haluaisin hänen kasvavan. Millaisen henkisen perinnön hänelle jättäisin.

Edellä mainittu otsikko kuvastaa lähinnä sitä mitä minä olen perinnyt omilta vanhemmiltani. Lähinnä siis äidiltä. Ja uskokaa, tähän sukupolveen haluaisin vetää rajan. Tuosta periytyvyydestä haluan päästä eroon, tuota taakkaa en haluaisi omille lapsilleni siirtää.

Mitä minä sitten haluaisin. Tahtoisin kasvattaa lapseni rakkauden, rajojen ja rehellisyyden kodissa. Kodissa missä rakastetaan ehdoitta. Kodissa missä rajat luovat perusturvallisuuden tunteet. Kodissa missä rehellisyys on arvossaan. Missä tunteille on sijaa, missä mitään ei tarvitse peitellä, hävetä, salata.

Tottakai haluaisin olla täydellinen äiti. Mutta realistisesti ehkä tärkeimpänä haluaisin opettaa, että epätäydellisenäkin voi elää. Eikä se ole vaarallista. Vaan kaikesta vajaavaisuudestaan huolimatta elämä voi ihan hyvää.

Mitä on lapsettomuus? Olenko minä lapseton? Ovatko kaikki ihmiset lapsettomia, joilla ei ole lapsia? Onko lapsettomuus leima?

Koen olevani lapseton, eihän minulla ole lasta. Mutta olen erilainen lapseton kuin moni muu, kuin lapsettomat yleensä. Me emme ole käyneet tutkimuksissa emmekä lapsettomuushoidoissa. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä maailmasta tai mitä ne ihmiset joutuvat kokemaan. En koe kuuluvani keskustelupalstojen lapsettomien ketjuun. En tajua hoitojen termeistä mitään. Se maailma on täysin vieras. En osaa jakaa heidän surujaan ja kokemuksiaan.

Enkä halua olla lapseton. Haluan välttää sitä nimitystä viimeiseen asti. Minulle siinä on leima. Negatiivinen leima. Huonommuuden leima. Enkä halua olla huono, erilainen. Vajaavainen. Ja silti olen. Myönnän, olen suoriutuja luonne, täydellisyyteen pyrkivä, kontrollifriikki, pilkun viilaaja. Ja nyt joudun kohtamaan sen tosiasian, että tästä en pysty suoriutumaan. En voi saavuttaa täydellisyyttä. Tätä asiaa en voi kontrolloida. En hallita.

En osaa kellua virran mukana. Ottaa se mitä annetaan. Minä pyristelen vastaan, uin vastavirtaan niin kauan kunnes voimat uupuu ja sen jälkeenkin vielä. Milloin sitä oppii antamaan periksi? Vaihtaa suuntaa ja mennä vaiheeksi myötäkarvaan. Nyt olisi erinomainen paikka kokeilla tuota toista taktiikkaa. Saas nähdä miten käy....