Kai se on taas tämä aika kuukaudesta, joka tuo mukanaan surun tuulen. Keho tuntuu muistavan ja vuoto muistuttaa ikävästi km:sta ja päivämäärä, eilen tasan 4kk sitten pikkuinen riistettiin minusta ulos kivulla ja tuskalla.

Radiossa puhuivat lemmikeistä, kuinka kuolleet kalat vedetään alas vessanpöntöstä. Niin kuin minun lapseni, minä ajattelin. Järkyttävää.... Sinne vain viemäriin, kuolleiden kalojen jatkoksi. Minun lapseni. En kyllä osaa sanoa mihin ne sitten paremmin kuuluisivat. Hautaan? Muutaman sentin mittaiset solumöykyt? Ja kuitenkin ne olivat jo he, lapset.

Välillä minä mietin surenko minä liikaa, otanko minä nämä asiat jotenkin liian vakavasti, liian tunteikkaasti. Ja yritän tolkuttaa itselleni, että jokainen saa surra omalla tavallaan, juuri niin paljon tai vähän miltä tuntuu. Ei ole mitään oikeaa tai väärää tapaa surra. Ei ole aikarajaa milloin pitää lopettaa. Onhan tässä jo eteenpäin menty. Mutta suru tulee kuin yllättävä vieras, lupaa kysymättä istuu olkapäälle. Ja ikävä.... ikävä....

Nuku pikkuinen, nuku tähti helmassa päivän paisteen.
Nuku pikkuinen, nuku lehti helmassa laakson varjojen.
Nuku pikkuinen, nuku virta helmassa meren tyrskyjen.
Nuku pikkuinen, nuku talvi helmassa kesän kukkien.

Olavi Uusivirta: Hautalaulu

Tuo luin jostain naistenlehdestä jo vuosia sitten. Jutussa naishenkilö kertoi elämästään ja siitä, että tuo sanonta kuului isänsä vakiofraaseihin. Ja niin totta! Tuon kun aina muistaisi tällainen hätähousu.

Kp 2 tänään. Eivät muuttuneet kaksi miinusta plussaksi... Kyllähän me molemmat miehen kanssa sitä plussaa kuitenkin toivottiin, vaikka tässä nyt ollaankin niin kuin tämä olisi ollut parempi vaihtoehto. Huomasin vain eilen, että millainen "kaikki-heti-mulle-nyt"-tyyppi oikein olenkaan. Enkö tosiaan suo itselleni yhtään aikaa toipua km:noista. Vaan heti muka pitäisi olla uusi pulla uunissa. Kaavinnastakin on vasta aikaa hieman alle 3 kk! Ehkä kroppakaan ei ole mikään vauvantekokone vaan se tarvitsee aikaa toipua, mielestä puhumattakaan. Onhan se valtaisia mullistus ja muutos keholle ja mielelle kantaa sisällään uutta elämää. Ja kun se väkivalloin revitään sieltä ulos niin toipumiseen menee aikaa.

Tämän kun oivalsin olo muuttui taas hitusen paremmaksi. Itseäni soisin armahtavan hieman useimminkin. Taidan mennä sinne mättäälle nyt istumaan.... ;)

Jos lapsettomuudelle on olemassa jonkinlainen kaava, toimii se myös jonkinlaisena vaakana. Tässä on tullut punnittua jos jonkinlaista, lähinnä nyt ihmissuhteita.

Sukulaiset. Meillä kummallakaan ei ole kovin läheiset välit sukulaisiin. Minä olen kertonut asiasta vain siskolleni ja jälkeenpäin edelleen mietin mahtoiko olla sittenkään viisas ratkaisu. Meillä lapsuuden kodissa kaikki isot asiat ja ongelmat lakaistiin maton alle, niistä ei osattu tai kyetty puhumaan. Samaa mallia ole yrittänyt noudattaa elämässäni myöhemminkin ja saanut huomata miten epäpätevä ratkaisumalli se onkaan. Olen monta kertaa punninnut mielessä kertomista ja ns. kaapista ulos tuloa mutta tullut joka kerta samaan tulokseen: jos kolmeenkymmeneen vuoteen ei olla puhuttu asioista niin miksi aloittaa nytkään. Enkä koe edes sitä enää tarpeelliseksi. Minulla on oma elämä, oma perhe ja valinnan vapaus kenelle kerron mitä kerron.

Ystävät. Lapsettomuus laittaa myös puntaroimaan ystävyyssuhteita, kenelle jakaa tätä kaikkea, kenelle ei. Kaikki läheiset ystävämme tietävät km:noista. Olen kertonut heille kaiken heti ensimmäisestä plussasta lähtien. En ole vain yksinkertaiseti pystynyt pitämään sisälläni kaikkea sitä mitä on tapahtunut. Ja olen heille äärettömän kiitollinen kaikesta tuesta. Mutta täytyy myöntää, että osa suhteista alkaa väljähtyä. Huomaan etten jaksa pitää kaikkiin yhteyttä, ei vaan kertakaikkiaan kiinnosta. En tiedä keskittyykö sitä liikaa itseensä, kaikki pyörii vain oman lapsettoman navan ympärillä, vai keskittyykö sitä olennaiseen? Siis itseensä ja omaan hyvinvointiin. Välillä toivon, että minulta kysyttäisiin mitä oikeasti kuuluu. Miten olen jaksanut, miltä lapsettomuus ja km:t tuntuvat nyt.  Mutta toisaalta en kestä minkäänlaisia mielipiteitä ja auttamisyrityksiä. Kaikki tuntuu heti sellaiselta "mistä säkin mitään tiedät ---- älä sä tuu mua neuvomaan", ehkä siksi ettei lähipiirissä ole ketään kuka olisi jotunut käymään läpi samoja juttuja (paitsi yksi spesiaali ystävä joka varmasti tunnistat itsesi jos luet tätä :) ).

Parisuhde. Tässä on punnittu myös keskinäistä suhdetta. Kuka minä olen, kuka sinä olet. Keitä me olemme yhdessä, mitä me haluamme. Eräs ystäväni sanoi, kun kerroin hänelle km:jen aiheuttamasta kriisistä, että voihan tuo venettä keikuttaa muttei se tarkoita, että koko vene kaatuu. Vaikka rehellisesti sanottuna kyllä minä pahimman keikutuksen yhteydessä luulin, että kohta mennään paatin kanssa ympäri ja hukutaan molemmat. Ja siinä hetkessä tuntui maailman suurimmalta kliseeltä sanonta, että kriisit voivat yhdistää pariskuntaa. Mutta ehkä se hetki oli vielä liian aikainen arvioimaan lopputulosta. Tällä hetkellä näyttää tosiaan siltä ettei se vene kaatunut. En tiedä yhdistikö nuo koettelemukset meitä mutta eipä ne ainakaan eroittaneetkaan.

Minä. Kaikista eniten tässä on joutunut punnitsemaan omaa suhdetta itseensä. Kuka minä olen. Millainen olin ennen ja millainen olen nyt. Paljon pohtinut tuota EmmyAuroran Pahempi toistaan-mietintää. Siitä olen varma, että nämä kokemukset muuttavat minua mutta mihin suuntaan? Voiko nämä todella muuttaa ihmistä pahemmaksi. En kyllä koe olevani ainakaan parempi ihminen kuin ennen mutta ehkä aika näyttää lopullisen tuloksen. Ehkä siltä pahemmaksi muuttumiselta välttyy kun jaksaa taistella katkeruutta vastaa. Joka päivä. Ja minä yritän, en halua muuttua katkeraksi ämmäksi, jonka elämässä ei ole mitään muuta kuin lapsettomuuden musta aukko. Välillä mietin, että onko tämä oikeasti näin vaikeaa vain teenkö minä kaikesta tästä vain näin vaikeaa?

Kp 32.... eikä mitään ole tapahtunut. Mielikuvitus alkaa laukata.... mitäs jos testit vaan näytti väärin.... aargh....

Kp 30, eikä menkkoja näy eikä kuulu. Mutta! Älkää pelästykö. Ei, en ole raskaana ja siitä todisteena 2 negatestiä. Toisen tein jo viikko sitten huvin vuoksi ja toisen eilen varmuuden vuoksi. Ennen km:ja kierrot oli 31-32 ja yli mutta km:jen jälkeen aina tasan 29. Mikä on mielestäni varsin mielenkiintoista. Aivan kuin kroppani olisi jotenkin "pitänyt" km:sta, kun tuntui kierto muuttuneen niin säännölliseksi. Paitsi siis nyt. Ja jos lepakoita on vintillä (niin kuin onkin...) niin ei tuolla alakerran suunnallakaan taida olla kaikki ihan kohdillaan... Mutta nyt en jaksa murehtia sitä. Mitään raskausoireitakaan ei ole (paitsi silloin kuin kuvittelen olevani raskaana...) joten nyt vain odotellaan.

On se hassua nämä ihmisen mielenliikkeet. Vuoroin olen rukoillut ja loitsunut Äitimaata, vuoroin Isäjumalaa, sitä poikaakin ja pyhää henkeä ja mitä niitä nyt olikaan.... Että antakaa minun tulla raskaaksi. Antakaa meille lapsi. No, eilen teimme miehen kanssa yhteispäätöksen, että ay lopetaan. Tästä eteenpäin ainakin kesän loppuun asti mennään tjot:lla. Viime kesästä asti kaikki lomat ovat menneet niin vituralleen, että nyt halutaan molemmat nauttia kesästä ja vapaudesta. Joillekin plussatesti ehkä tarkoittaa iloista odotusta mutta meille se tarkoittaa taas itkua ja parkua. Ja nyt en kaipaa niitä, en yhtään. Ja koska meille tjot ei ole ennenkään tuottanut tulosta raskausrintamalla niin en näe sitä ongelmaa tulevaisuudessakaan. Eli haloo yläkerta.... tällänen toive tällä kertaa....

Sekin on perin hassua, että minä teen aina näitä suuria suunnitelmia ja neuvottelen joidenkin korkeampien voimien kanssa miten homman tulisi edetä. Jos mä luovun tästä, niin sä annat mulle tuon..... Harmillista vaan ettei tässä olla oikein missään neuvotteluasemissa. Kovin jäävät nämä sopparit yksipuoleisiksi.

Mikä kaikista hienointa tässä päätöksessä on, että olo tuntuu aivan järjettömän helpottuneelta. Ei mikään ihme ettei tästä kierrosta tärpännyt, niin kaamea stressi ollut koko aiheesta. Ja tästä ikuiseen muna-kana pohdintaan eli aiheutuuko stressi lapsettomuudesta vai lapsettomuudesta stressi. Siis kumpi oli ensin? Niin tai näin.... stressiä ja lapsettomuutta löytyy kumpaakin.

Jännää oli myös huomata, että mies oli aivan samaa mieltä yrityksen lopettamisesta. Näköjään se stressaa häntäkin ja miksei stressaisi. Seuraava etappi on kuitenkin reilun viikon päästä miehen simppa näytteenanto ja sitten toukokuussa tuloksia kuulemaan. Näillä mennään... eteenpän.

Adrianmeren kuohut siintäen jo silmissä ja rantabaarin viileät cocktailit ;) Se tulee olemaan meidän palkintomme itsellemme, kiitos ja kannustus miten hyvin kuitenkin olemme selvinneet. Yhdessä.

Keskenmenojen jälkeen minä en ole parempi ihminen. En ole myöskään huonompi ihminen. Olen vain ihminen.

En ymmärrä elämää yhtään sen paremmin. En myöskään ymmärrä sitä huonommin. Olen vain tuntenut elämää.

Näissä yleisissä juhlapyhissä on yksi huono puoli, näihin kerääntyy aina jotain sukujuhlia. Niin myös nyt. Ja sukujuhlissa on aina paikalla lapsiperheitä, raskaana olevia naisia ja loputonta puhetta aiheesta lapset. Ahdistaa jo nyt kun tiedän mitä hymistelyä se tulee osaltani olemaan ja pala kurkussa odottelua, koska joku pudottaa sen suurimman lapsipommin "No koskas teille tulee tämmöinen?".

Mitä siihen taas sanoisi. Vaisua hymyä ja jotain mutinaa... Yrität vain pitää itsesi kasassa. Tai. Onhan olemassa se toinenkin vaihtoehto, et yritäkään pitää itseäsi kasassa. Romahdat ja itket. Jos kerrankin sanoisi suoraan, ettei aavistustakaan koska "meille tulee tuollainen". Itse asiassa meillähän olisi jo "tuollainen". Hän olisi nyt reilun kuukauden ikäinen, jos olisimme saaneet hänet pitää. Mutta kun emme saaneet. Emmekä myöskään saaneet häntä, jonka oli määrä syntyä kesällä. Ei. Meillä ei ole aavistustakaan koska meille tuollainen tulee, jos tulee koskaan.

Niin, miksei voisi sanoa rehellisesti. Miksi sitä vaikenee ja on hiljaa? Siksi, koska minä en ainakaan ole vielä (jos koskaan) niin vahva, että pystyisin ottamaan ihmisten kommentit vastaan koskien keskenmenoja. Koskaan ei voi tietää mitä saa kuulla ja ikävä kyllä, suurin osa lähipiirin palautteesta on ollut iskuja vyön alle. Toki on mahdollista, että saisi osakseen myös aitoa välittämistä ja ymmärrystä. Vaikenemalla minä pois suljen tämän mahdollisuuden. Mutta näiden haavojen paraneminen on vielä niin vaiheessa ettei kannata tieten tahtoen sorkkia rupea.... Siksi minä jälleen kerran hymyilen ja vaikenen.

Kun luin itse nuo edelliset oivallukseni niin tuli sellainen olo, että "maassa olisi rauha ja ihmisillä hyvä tahto". Vaikka näin ei siis ole. Ei niin suurta valhetta etteikö totta toinen puoli..... Kyllä, edelleen seison oivallusteni takana mutta tuossa hyväksymisessä särähti jotain niin pahasti jopa omaan korvaani.

Periaatteessahan hyväksyminen menee noin, mutta käytännössä en minä sitä osaa. Pysty. Halua. Joku siinä on mikä tökkii ja pahasti.

Olen huomannut, että kaikin tavoin yritän siloitella mielessäni tätä tietä. Ei se nyt niin kamalaa ole olla lapseton..... Ei lapsettomuus meidän parisuhteeseen mitenkään vaikuta.... Ei tämä vaikuta minuun oikeastaan mitenkään..... Ihan jees. Ihan ok. Ei täs mitään.

Ja kuitenkin on kaikkea. Se on ihan helvetin kauhean kamalaa olla lapseton vasten omaa tahtoaan. Kyllä, se vaikuttaa meidän parisuhteeseemme enemmän kuin haluan ikinä itselleni myöntää.  Ja kyllä se vaikuttaa myös minuuteenkin. Etenkin juuri minuun vaimona, naisena, äitinä. Milloin minä vedän pään pensaasta ja myönnän, että tämä on vaikeaa? Yksi vaikeimmista asioista elämässä joita ole joutunut kohtaamaan. Ja myönnän sen, että tähän ongelmaan minulla ei ole ratkaisua.

"Päivällä esitän normaalii
ja leikin, et oon elämässä kii..."

PMMP: Niina

En halua sanoa, että keskenmenot olisivat opettaneet minulle jotain. Minusta kukaan meistä ei ole tälle maailmankaikkeudelle niin tärkeä, että häntä pitäisi opettaa oman lapsen kuolemalla. En koe olevani niin merkittävä ihminen, että minun opettamiseksi pitäisi riistää toisen ihmisen henki.

Keskenmenot ovat lähinnä pakon sanelemina laittaneet oivaltamaan joitakin asioita.

Olen tajunnut omakohtaisesti sen ettei lasta voi koskaan korvata toisella lapsella. Kokemusta ei voi koskaan korvata toisella kokemuksella. Kaikki tapahtumat ovat aina ainutkertaisia. Siksi asioilla on järjestys... ensimmäinen, toinen, kolmas jne. Koska toisen raskauden aikana yritin mielessäni saada siitä jotain hyvitystä ensimmäisestä km:sta. Ja ihmettelin miksei mieli suostu moiseen. Mutta eihän se voikaan suostua, ensimmäinen on aina ensimmäinen, toinen aina toinen. Toisella et voi korvata ensimmäistä. Et vaikka kuinka yrität. Tämän asian sisäistämisellä on ollut suuri merkitys sille, että olen antanut itselleni luvan jälleen haaveilla vauvasta. Siitä kolmannesta. Minun ei tarvitse tulla raskaaksi, jotta saisin hyvitystä kokemistani menetyksistä. Mahdollinen uusi raskaus ja lapsi ei koskaan tule korvaamaan aiempia. Tämän ymmärtämisellä (toivottavasti) vapautan mahdollisen tulevan lapseni kaikista niistä paineista ja täyttämättä jääneistä toiveista, joita km:t ovat minussa herättäneet.

Olen myös oivaltanut, ettei toistuvatkaan keskenmenot "opeta" suhtatumaan niihin mitenkään kypsemmin. Jokainen keskenmeno on yhden maailmanloppu. Sen maailman, jossa meillä olisi ollut lapsi. Koska ensimmäisen km:n jälkeen kuvittelin tietäväni km:sta kaiken. Olinhan sen kerran jo kokenut, kyllähän sitä kerrasta pitäisi oppia. Vaan ei. Toinen keskenmeno pudotti aivan yhtä syvään kuoppaan, oli aivan yhtä syvä kriisi, ellei vielä pahempi.

Vielä ei ole mennyt ainuttakaan päivää, etten olisi meidän pieniä enkeleitä muistellut.... Ja senkin olen ymmärtänyt ettei näistä pääse yli. Näiden kanssa on vain elettävä. Hyväksymään tapahtunut. Ja tapahtuneen hyväksyminen ei tarkoita sitä, että tapahtunutta pitäisi pitää oikeudenmukaisena. Siinä se hiuksenhieno ero, jonka olen oivaltanut. Minun ei koskaan tarvitse pitää tapahtuneita asioita oikeudenmukaisina jotta voisin ne hyväksyä. Elämässä on pakko hyväksyä myös epäoikeudenmukaiset asiat. Koska sitä elämä on. Epäreilua.

Oivalluksiin auttaneita kirjoja:

Ulla Järvi; Syntymätön

Rita Kreula; Kuvittelenko, vai kuoliko jotain?

Simpukka ry; Odotus muuttui menetykseksi Keskenmeno-opas lapsettomuuden kokeneille  ja Kun lasta ei kuulu
Opas läheiselle  

Jälkitarkastuksessa kaikki hyvin, paikat palautuneet normaaleiksi. Minua oli kuulemma ihana ultrata kun kohtu ja munasarjat näkyivät niin kauniisti. Näin sanoi lääkäri. Eli olen siis sekä ulkoisesti että sisäisesti kaunis.  Runsas kuukautisvuoto taas kuulemma johtui siitä ettei kaavinnassa oltu saatu kaikkea raskausmateriaalia ulos. Mutta nyt ne tuli sitten vuodon mukana pois. Ihmetyttää vaan, että miten tiukasti kroppa oikein pitää kiinni raskaudesta. Ei raukka haluais luovuttaa millään.... sitäkö se on.

Mutta nyt se on sitten virallisesti ohi. Minun toinen keskenmenoni, ainakin fyysisesti. Henkinen paraneminen jatkunee läpi elämän. Nyt ei ole enää tarvetta odotella, että jos haluatte, voitte jatkaa yrittämistä, sanoi lääkäri. Niin. Haluammeko? 

Kerroin sitten siskolle (2 lasta) keskenmenoista, kun tuli hänen kanssaan puhe alla mainitusta sukulaisesta. Kerroin, että halusin hänen tietävän meidän menetyksistä jotta hän ei hehkuttaisi vauvajuttuja juuri minulle. Jos ei tieten tahtoen haluaisi kääntää veistä haavassani....

Ja mitäpä sisko siihen. Alkoi kertomaan ihan urakalla lähipiirin raskautumisista! Kuinka hänen yhdellä ystävällä oli kaksoisraskaus mutta vain toinen lapsista selvisi. Kuinka eräs tuttu oli tullut raskaaksi vaikka hänelle oli tehty sterilisaatio. Kuinka eräs kaveri sai lapsen 40v kun vaihtoi miestä. Kuinka eräs tuttava käy tuloksettomissa hedelmöityishoidoissa. Että sillai!!!!!! Minä itkin puhelimessa ettei nuo lohduta yhtään, ei tätä surua poista mikään.... Ja mitä sain vastaukseksi, lisää ala-arvoisia kommentteja:

-te olette vielä nuoria, teillä on aikaa (EI 30+ ole enää niin nuori!!!!!)

-vaihda säkin miestä (siis mitä v****tua?????)

-luonto korjaa vialliset pois (juujuu, mutta mä olisin silti halunnut juuri tämän lapsen)

-hyvä et meni tos vaiheessa. Ajattele jos oisit joutunut ite päättämään keskeytyksestä (Niin ajattele!!!! Varmasti kauheeta mutta edelleenkään ei poista sitä tuskaa mitä tämä km aiheutti!!)

-kyllä teillä vielä onnistaa (Mistä PRKLEESTÄ sinä voit sen tietää?????!!!)

Ja lopuksi: koittakaa nyt jaksaa ja kyllä mulle voi aina jutella. Jutella????!!! Mitä helvetin juttelua toi on!!!! Toinen kertoo ihmetarinoita raskautumisista ja minä itken. Juu. Juttele keskenäs....

Oli taas tasan viimeinen ihminen kenelle kerroin keskenmenoista. Olen ihmetellyt joskus, miksei näistä asioista puhuta enemmän ääneen. Miksi keskenmenot on vaiettu ja salattu suru. Juuri tämän takia! Ei kai kukaan miestä ole niin tyhmä, että haluaa itseään potkittavan kun jo valmiiksi makaa maassa.... (paitsi minä ehkä?)

Mutta se on sanottava, että tämän toisen km:n jälkeen säästyin ystävieni ehkä hyvää tarkoittavilta mutta loukkaavilta kommenteilta. Joita kyllä sain kuulla ensimmäisen km:n jälkeen heiltäkin. Mikäköhän siinäkin on? Ehkä toisen km:n jälkeen ihmiset tajuavat ettei mitkään sanat auta kun ne sanat on jo kertaalleen sanottu. 

"Ole yksin oman surusi kantaja..."

Kotiteollisuus: Mahtisanat

En saanut esilääkitystä vaikka pyysin. Sairaala oli eri, eri käytäntö. Ei ole meidän sairaalassa tapana antaa, sanoivat. Ajan sain osastolle parin päivän kuluttua.

Autoon päästyäni itkin. Itkin ja huusin ääneen tuskaan ajaessani kotiin. Suoraa huutoa. Minun lapseni on kuollut. Minun lapseni on riistetty  minulta pois. Miksi jumala, miksi?!? Miksi? Miksi? Minkä takia?

Ne kaksi päivää ennen tyhennystä itkin. Itkin aamusta iltaan. Kaikki päivät. En ole varmaan koskaan itkenyt niin paljon yhteen menoon. Surua, tuskaa, ahdistusta, vihaa, katkeruutta. Nyt ei helpotusta ollut missään. En ollut pelännyt km:a tässä raskaudessa niin kuin ensimmäisessä. Kaiken piti mennä hyvin. Kaikki oli niin normaalisti. Ja silti kävi näin. Miksi?

Aamulla osastolla nuori kätilö laittoi lääkkeet. Ei paljon jutellut, ei kertonut. Huoneessa oli toinenkin nainen, vanhempi kuin minä. Ärsyttävää. Olisin halunnut oman huoneen niin kuin viimeeksi. Kätilö antoi kipulääkkeitä, kävi kerran katsomassa niiden 6 tunnin aikana jotka vietin osastolla odotellen vuodon alkua. Välissä kävi jo lääkäri katsomassa tilannetta, josko kaavittaisiin kun vuoto ei meinnanut alkaa. Mutta viimein se alkoi. Sitä voi olla ihminen oudoista asioista onnellinen. Minulle vuodon alku tarkoitti etten joutuisi kaavintaan. Pelkäsin sitä. Minua ei ole koskaan nukutettu, tehty mitään toimenpiteitä sairaalassa.

Koska kipuja ei ollut ja vuoto oli niukkaa, uskoin lääkäriä joka sanoi minulle " voit nyt lähteä kotiin, meillä ei ole mitään syytä pitää sinua täällä. Sinulle tulee nyt vain tavallista runsaammat kuukautiset." Ja minä hullu uskoin!! Kotona alkoivat helvetilliset supistukset. Mitään kipulääkkeitä ei sairaalasta edes annettu mukaan. Ja mikään tavallinen burana ei sitten auta synnytyssupistuksiin!! Huusin, vaikersin, itkin.... kipu oli lähes sietämätöntä. Tunnin kuluttua ulos tuli kananmunan kokoinen verinen möykky. Meidän möykky. Miedän vauva. Minun vauvani

Itkin wc-pöntöllä istuessa ja huusin. Kivusta, supistuksista, tuskasta... ja siinä istuin seuraavat 5 tuntia kun kohtu tyhjeni mieheni pitäessä minua kädestä.  Itkin ja toivoin kuolevani ja sen jälkeen että halusin kuolla. Luulin tulevani hulluksi. Kivut olivat sietämättömät. Halusin huuhtoutua minun vauvani mukana viemäriin.....halusin mennä sinne jonnekin, minne minun pienet lapseni olivat nyt molemmat menneet.

Soitin loppuvaiheessa osastolle, olin hysteerinen. Kätilö rauhoitteli puhelimessa ja käski mennä sänkyyn lepäämään ennen kuin menettäisin tajuntani. Hyvä neuvo. Minun oli kylmä, tärisin ja itkin. Hikoilin. Olo oli hakattu, sekä henkisesti että fyysisesti.

Yö ilmeisesti meni, koska koitti seuraava aamu. Vuoto oli rauhoittunut. Samoin pahimmat supistukset. Söin ja join. Yritin kerätä voimia.

Pahinta oli, että jouluaatto olisi seuraavan päivänä. Happy holidays vaan.... Vitutuksen, vihan, katkeruuden määrää on vaikea kuvailla....Meiltä oli viety kaikki ilo.

Joulusta kuitenkin selvittiin hengissä ja sitä seuranneista päivistä. Vuoto jatkui ja jatkui..... Soitin neuvolaan, siellä ei ole lääkäriä että pääsisi jälkitarkastukseen. Sairaalaankaan ei päässyt, kun siellä on se "eri käytäntö". Olo oli heikko, vuoto runsasta. Välillä heräsin aamulla lakanat veressä ja kaikki vain hoki, että ihan normaalia (!).

Vihdoin tuli mitta täyteen ja kävin yksityisellä gynekologilla. Hänestä ei mitenkään normaalia vuotaa näin pitkään km:n jälkeen ja ultrassa selvisi, että raskausmateriaalia vielä runsaasti jäljellä kohdussa sekä kohtutulehdus. Että se siitä normaliudesta!!

Lähete sairaalaan, sinne uudestaan ultraan, lähete toiseen sairaalaan kaavintaan....Pyöritys oli melkoista. Juoksutusta paikasta toiseen. Käy siellä, mene tuonne. Soittoja osastolle, neuvolaan, lääkäriin....

Ja kuitenkin jouduin siihen niin kovasti pelkäämääni kaavintaan. Tai itse asiassa koko kidutuksen jälkeen jo odotin sinne pääsyä, että vuoto vihdoin loppuisi. Itse kaavinta meni hyvin, tämän sairaalan henkilökunta oli empaattista. Sain kuulla pahoitteluja tilanteestani ja siitä miten minua on pyöritetty paikasta toiseen. Kaiken kaikkiaan kaavinnasta jäi positiivinen kokemus mieleen. Ja selvisin hengissä taas yhdestä etapista.

Vuotokin loppui viikon kuluttua kaavinnasta. Se oli pitkä viikko odottaa. Yhteensä vuodin 6 viikkoa putkeen. Pitkä aika. Ja voitte kuvitelle miten ihmeelliseltä tuntui kun se loppui. Hallelujaa ja risti seinään.

Nyt eletään taas tätä päivää. Jälkitarkastus on reilun viikon päästä. Luoja varjele, jos kohdussa on vielä jotain, mitä on vaikea kyllä uskoa. Olo on olosuhteisiin nähden kutakuinkin hyvä.

Lääkärin sanojen jälkeen makasin vain hiljaa. En edes itkenyt. En tuntenut mitään muuta kuin sen, että nyt se sitten tapahtui. Se mitä koko ajan olin pelännyt. Nyt se on totta. Meidän vauvan on kuollut. Sitä ei enää ole. Ja samassa myös helpotus. Enää ei tarvitse pelätä. Kaikki on nyt ohi.

Sain samantien esilääkityksen ja ajan tulla osastolle varsinaiseen tyhjennykseen. Se hetki oli jotenkin outo. Olin shokissa, surussa, itkussa ja siinä sairaanhoitajan silmien alla piti nielaista pilleri. Pilleri, jonka avulla minun pieni lapseni riistettäisiin minusta. En tiedä, kuvittelinko että tilanne olisi jotenkin juhlallinen, erityinen. Mutta ei. Pelkkä rutiinitoimenpide. Ei dramaattista musiikkia, ei suurta tunnelmaa.... Näinkö arkista on kuolema?

Kotona itkin, olin turta: En muista tästä ajasta juuri mitään.

Sairaalassa kaikki sujui hyvin. Oli ymmärtäväinen kätilö, piti huolta, toi kipulääkkeitä. Saimme jopa oman huoneen. Kipuja oli, muttei sietämättömiä. Ja kun pikkuinen viimein tuli ulos, tunsin suunnatonta helpotusta. Kuin taakka olisi nostettu pois harteilta. Enää ei tarvinnut pelätä pikkuisen puolesta. Jäljellä olin vain minä.  Samassa tuli myös käsittämättömän vahva tunne, että vielä jonain päivänä olisimme täällä saamassa meidän ihan oikeaa elävää vauvaa.

Jälkitarkastusajan sain muutaman viikon päähän. Olin jo toivoa täynnä kun sinne menin. Jospa ultrassa näkyisi jo uusi ovulaatio. Jospa voisimme heti aloittaa uuden yrittämistä. Mutta kovaa tultiin alas ja korkealta, ultrassa näkyi vielä raskausmaateriaalia. Kohtu ei ollutkaan tyhjentynyt kunnolla. Lääkäri alkoi puhua kaavinnasta, uudesta tyhjennyksestä. Ja minä olin shokissa. Taas. Ei voi olla totta. Miten tämä on mahdollista? Lääkäri päätyi kuitenkin uusimaan lääkkellisen tyhjennyksen ja sain samantein lääkkeet. Ja uuden jälkitarkastuajan taas muutaman viikon päähän.

Henkisesti kokemus oli murskaava. Ei niinkään fyysisesti. Mutta kun niistä omista haaveista ja pilvilinnoista putoaa, se sattuu. Uudessa jälkitarkastuksessa kohtu oli tyhjentynyt ja kaikki näytti normaalilta. Huh. Nyt se oli ohi, fyysisesti. Mutta henkisten arpien paraneminen jatkuu ja jatkuu yhä edelleen....