Kas siinäpä kysymys. Huomenna meillä on siis ensikäyntiaika Väestöliitolla. Epäilen kyllä vahvasti ettei huominen tuo tullessaan mitään, uutta ainakaan. Paitsi simppatulokset. Niiden pitäisi olla valmiit, mutta olemmeko me....  Tai minä kyllä ainakin alan olla jo aika ylikypsää kauraa tämän asian suhteen...

Mitään suurempaa urheilujuhlan tuntua ei ole ilmassa. Töissäkin sanoin, että joo tehdään noi hommat sitten huomen aamulla..... en edes heti muistanut etten ole aamusta paikalla. Kaskas. Aivan ihmeellistä minulta, joka suunnittelen ja muistan kaiken suunnilleen minuutin tarkkuudella.

Mieheltä kysyin, mitä hän on ajatellut tulevilta tutkimuksilta/hoidoilta ja tuttuun tapaa sain lyhyen ja ytimekkään vastauksen: en vielä mitään kun ei ole asiasta mitään kunnon tietoa, eiköhän se lääkäri sitten kerro mahdollisuuksista. Että näin. Ja juuri näin. Ihan turhaan tässä onkaan pähkäillä omassa pienessä kierossa mielessä mitään kun mistään (juurikaan) en tiedä mitään. Kyllä se huomenna selviää jos on selvitäkseen. Yritän pitää oman pääni kylmänä ja olla odottamatta mitään epärealistista lääkärin suhteen kuten, että hän ojentaisi takahuoneesta meille pienen käärön ja sanoisi, että tässä teille tämä lapsi, tätähän te tulitte täältä hakemaan! Voi kunpa se olisikin niin helppoa. No joo, ainahan sitä saa tietysti toivoa ;)

Tämä kierto on mennyt yllättävän kivuttomasti, kp 25 ja jo lähinnä odotan menkkojen alkamista. Aika maailman 7. ihme saisi olla jos olisin pieniinpäin, sen verran hiljaista on ollut kamarin puolella. Se huono puoli on, että kun kaksi kertaa on ollut raskaana niin sitä vaistonvaraisesti (tai pakonomaisesti kuitenkin...) etsii itsestään raskauden merkkejä kun tietää miltä se omassa kropassa tuntuu. Jokainen vihlaisu, nippaisu, turvotus, arkuus, herkkyys, väsymys.... Voisikohan sittenkin.... Ja tietää myös senkin, että ei. Ei tällä(kään) kertaa.

Toisaalta se tuo myös suuren helpotuksen. Ei mitään ikäviä raskausoireita, ei pelkoa ja jännitystä, että onkohan siellä sisuksissa sittenkään mitään elämää. Ja jos on niin kuinka kauan. Ei hermoja raastavaa ultran odotusta. Ei jatkuvaa epätietoisuudessa elämistä. Ja se sopii minulle paremmin kuin aikoihin! Ne pienet asiat tekevät tästäkin onnellisen ajan, kun tietää mitkä housut mahtuu jalkaa ensi kuussakin :) Ei tämä lapsettomuuskaan aina niin kamalaa ole. Tai vaikka ikävän ja vaikean asian kanssa joutuukin elämään niin ilo on silti sallittua. Ei ilo ja suru ole toisensa pois sulkevia, toinen kulkee toisessa kädessä ja toinen toisessa. Kuljetaan yhdessä kultaista laveaa keskitietä. Eikä pidetä kiirettä maaliin.